Times like these

4 Kommenttia Lisää kommentti

• 1. myana  |  Toukokuu 4th, 2007 at 9.28

  Minusta Pela kommentoi aihetta hyvin vastineessaan (luettavissa mm. Pelan sivulla): “Kenelläkään ei ole subjektiivista oikeutta toisen lapseen.” Tämä on tosiseikka, joka lapsettomuuden tuskassa varmasti helposti unohtuu. Kun vain niin kovasti haluaisi lapsen.

• 2. Joanna  |  Kesäkuu 11th, 2007 at 19.40

  Sinänsä mielenkiintoinen ohjelma,ja täytyy sanoa että aika ääripäät oli tuotu ruutuun. Se, sinänsä kummastuttaa että yksinhakijat saavat lapsen, ja mitä jos sille ainoalle käy jotain? Itselläni on aina halu tulla äidiksi, (jos vain se Herra oikea löytyy) minulla on myös synnynnäinen sairaus joka hankaloittaa sitä ns.”tavallista” tietä äidiksi. Serkkuni on adoptuitu ja olen pienestä pitäen ajatellut että adoptointi on tapa sinänsä perustaa perhe, enkä koskaan sulkenut sitä poies. Itseäni kuitenkin hieman harmittaa että sairauteni takia on aika vaikea saada adoptoida, vaikka elän normaali 25 + ikäisen elämään. Olen käynyt korkeakoulun, töissä vakinaisena, maksan verot jne. Pidän itsestäni huolta ja olen vuosittaisessa seurannassa sairauteni takia. Silti on yhtä tod.näk. että en saa lupaa adoptoida kuin että saisin.
  Ymmärrän kyllä että riski kohdallani on että kuolen, mutta elämästä ei koskaan tiedä. Sinänsä jos päättäisin itse synnyttää lapsen ei kukaan tulisi sanomaan että en olisi sairauteni takia sovelias äidiksi…tai estäsi sitä.

• 3. Artti Jaakkola  |  Kesäkuu 17th, 2007 at 11.56

  Tätä samaa asiaa joutuu adoptiossa pohtimaan todella paljon: Olisinko hyvä vanhempi? Pystynkö tarjoamaan kaiken mitä lapsi tarvitsee täysipainoiseen elämään? Millainen lapsen elämästä perheessämme tulee? Mitä asioita haluaa tälle opettaa?

  Aivan samoja asioita kuin biologisenkin lapsen kanssa.

  Adoptiossa tulee lisäksi ottaa huomioon se, että jotain ikävää on jo tapahtunut lapsen elämässä. Vanhemmat ovat joko kuolleet tai joutuneet luopumaan lapsestaan. Lisäksi lapsen elämän alkutaipaleella on voinut tapahtua monia erittäin ikäviä asioita. Tämä luo tiettyjä lisävaatimuksia, joihin voi tutustua vaikkapa alan kirjoista. On kuitenkin oleellista, että lapselle pyritään tarjoamaan niin turvattu elämä kuin se vain on mahdollista.

  Adoptiohakijoilta vaaditaan tietyllä tavalla paljon, mutta mielestäni kuitenkin hieman eri asioita kuin mitä yleisesti tunnutaan pidettävän tärkeimpinä. Esimerkiksi taloudellisella tilanteella ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin useasti luullaan; jos olet kykenevä elättämään perheesi, se riittää. Sen sijaan elämänkatsomusta perataan paljon enemmän: Haetaanko adoptiossa ensisijaisesti söpöä kiinatarta? Odotetaanko adoptoidulta lapselta kiitollisuutta tämän “pelastamisesta”? Millaisia kasvatusmetodeja lapsen kanssa aiotaan käyttää? Jne. Osa käsiteltävistä asioista tuntuu suorastaan idioottimaisilta, mutta ilmeisesti niitäkin on, jotka eivät ole ajatelleet asiaa ihan loppuun asti. Uskoisin vääristä motiiveista ja asenneongelmista aiheutuvan paljon enemmän hylsyjä kuin esimerkiksi fyysisistä seikoista, koska Suomessa terveydenhuolto on kuitenkin erinomaisella tasolla.

• 4. Joanna  |  Kesäkuu 19th, 2007 at 20.06

  Juuri noita samoja kysymyksiä tulee varmaan pohdittua paljon kumman tavan kasvattaa perhettäni sitten valitsen. Ja totta on myös se että lapsen alkutaipaleella on tapahtunut asioita jotka tuovat poikkeavia asioita hänen kasvuunsa. Serkkuni adoptoitiin verraten vanhana ja se toi asioita hänen elämäänsä. Juuri tuo ensimmäisen elinvuoden ns. turvattomuus ja jos perustarpeita ei ole huolehdittu niin se näkyy varmasti lapsem elämässä.
  Minuakin hieman riepoo ajoittain kun adoptoidessa jotkut ajattelevat “pelastavansa” jonkun ja vaativat kiitollisuutta, itse ajattelen että olisin pikemminkin kiitollinen lapselle että hän olisi tullut lapsekseni ja toisi onnea eloon, ja tuo pelastamismotiivi..noh sanottakoon näin että siinä tapauksessa lahjoittas rahaa hyväntekeväisyyteen mielummin.
  Varmasti olet oikeassa että asenneongelmat ja motiivit aiheuttaa enemmän hylsyjä kuin terveydelliset seikat. Itse kuitenkin tiedän ns. kanssasairaitani joilta ei ole sairauden takia adoptio onnistunut, vaikka puoliso olisikin terve ja se tuntuu minusta epäreilulta, vaikka järki jotenkin pystyy ymmärtämään syyt, mutta silti. Ja sanoisin niinkin, että elämässä on joutunut kokemaan paljon ja kasvanut ihmisenä ja kohdannut sen mitä on olla erilainen jne. Niin tälläiset seikat voisin katsoa eduksi kun ajatellaan minkälaisia asioita joutuu/saa käsitellä sitten lapsen kanssa.
  Onhan se kuitenkin niin että mielummin tarkka seuranta kuin jenkki systeemi että rahalla saa ja hevosella pääsee ja netistä tilaillaan ns. esikatseluvideoita….