Tuohtumusta
Tuazophia Heinäkuu 8th, 2005
Kaikenlaisia ihmisiä sitä onkin.
Eilen olin Annikan kanssa Myyrmäessä. Annika leikki kauppakeskuksen pallomeressä ja minä istuin vieressä vahtimassa. Pallomereen tuli kaksi tyttöä, joista nuorempi ehkä nelivuotias. Jossain vaiheessa Annika ja tämä nelivuotias alkoivat heitellä palloja pois pallomerestä. Pyysin Annikaa lopettamaan ja keräämään pallot pois ja Annika tekikin näin (kerrankin) ilman sen suurempaa kohtausta. Toinen tyttö sen sijaan haki lisää palloja ja sanoin hänelle, että muistaa heittää vain sen verran, että kerää sitten pallot pois. “Joo, joo”.
Hetken päästä tyttö ja isosiskonsa (?) alkoivat tehdä lähtöä. Muistutin häntä pallojen keräämisestä. “En mä ehdi”. Käänsin katseeni hänen äitiinsä (?), joka oli koko ajan ollut siinä vieressä. Vastauksena oli: “Pidä vaan huolta omista asioistasi”.
Juttu jatkui vielä siitä sisältäen kommenttini siitä kuinka yhteinen omaisuus on minunkin asiani ja toisen äidin pallomereen heittämät kaksi palloa tytön jo juostua tiehensä. Mutta tuohtumukseni syy ei olllut niinkään törkeät sanat ja raivaamattomat pallot, vaan se, että joku, jolla on lapsia, kasvattaa heidät yhteisöllisesti välinpitämättömiksi.
Olen vahvasti sitä mieltä, että iso osa maailman ongelmista johtuu omaan napaan tuijottamisesta. Kaikki voivat auttaa jotenkin. Jos ei rahalla, niin teoilla. Jos ei teoilla, niin myötämielisillä sanoilla. Auttaa voi lähellä tai kaukana, säännöllisesti tai avun tarvetta kohdatessaan. Kenenkään en toivo ahdistuvan ja tuupertuvan koko maailman murheiden alle, mutta pientä vastuuntunnetta meidän maailmastamme voisi jokainen kantaa.
Toisaalta välinpitämättömyyttä on paljon. Ehkä minä olen mielipiteineni tavattoman vanhanaikainen ja naiivi ja kasvatuksellani Annikasta tulee se ressukka, joka tekee ryhmätyöt, kun muu ryhmä ei ota vastuuta. Olenko?
- Ajatuksia (381)
Minäkin olen törmännyt tuollaiseen käytökseen. Mä en ymmärrä mitä ihmiset oikein ajattelee. Mä yritän aina miettiä, että miten toivoisin, että mun lapset oppii käyttäytymään, ja yritän korjata omia käytösvirheitäni, ettei ne siirry eteenpäin. Esim oon huomannut että jos mulla on joku pieni roska, vaikka pillimehun pillin muovi, niin ihan ajattelemattomuutta saatan vaan viskata sen maahan. Toki yritän muutenkin opetella etten tekisi enää niin, mutta siitä olen pitänyt huolen, että mun lapset oppii, että roskat viedään roskiin.
Ihmiset ei tajua mitä hallaa ne tekee. Lapsen kuullen ei mun mielestä koskaan saisi puhua esim rasistisia juttuja, oli sitten ite mitä mieltä hyvänsä. Lapsi pitäisi osata kasvattaa avoimeksi, ja niin että saa sitten itte päättää mitä mieltä asioista on. Niin että osaa myös perustella.
Eikä se haittaa, jos tulee sellainen että tekee työn jos muista ei ole siihen, kun oppis vaan ottamaan sitten myös kunnian siitä työstä, ja oppisi myös sanomaan että jos et mitään aio tehdä niin painu kuuseen
Hyvä tietää, etten ole ainoa tuolla tavoin ajatteleva!
Olet tismalleen oikeassa. Tuollaiset “no ei sillä nyt ole niin väliä mitä meidän pikku kultamussukka touhuaa, kunhan sillä on kivaa” -vanhemmat ottavat itseänikin mojovasti pattiin.