Itsehillintää
Tuazophia Elokuu 25th, 2005
Adoptio on pitkä prosessi. Me olemme tehneet adoptiopäätöksen vuonna 2002. Pian sen jälkeen tulin raskaaksi, mutta kävimme kuitenkin raskausaikana (helmikuussa 2003) adoptioinfossa, kun niihinkin on pitkät jonot ja näin se oli ainakin valmiiksi pois alta hoidettu. Syyskuussa 2003 lähetimme perhelomakkeen kelalle ja lokakuussa taisi tulla kirje, jossa kerrottiin, että 1.3.2004 saamme soittaa Helsingin PeLa:lle ja varata aikaa adoptioneuvontaan. Ensimmäinen adoptioneuvontamme oli sitten 3.6.2004 ja seuraavat 14.9., 26.10., 31.1. ja 6.4.. Tämän jälkeen sosiaalityöntekijämme kirjoitti kotiselvityksen, jonka kävimme lukemassa 13.6.2005. Sieltä paperimme menivät Interpedialle, joka tulee olemaan palvelunantajamme. Nyt hakemuksemme on adoptiolautakunnassa (virallisesti Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunta), joka sitten joko antaa adoptioluvan, pyytää lisäselvityksiä tai hylkää luvan.
Vaikka olen aivan varma, että saamme luvan (ainakin lisäselvitysten jälkeen - en kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan, että meiltä evättäisiin lupa) jossakin lautakunnan kokouksessa ja tiedän, ettei asioita pysty yhtään nopeuttamaan, vaikka tekisin mitä, tuntuu tällä hetkellä siltä, että pitäisi soitella vähintään Interpedialle ja ehkä muuallekin, jos vain keksisin minne. Ja tällainen rauhattomuus on kuluttavaa, kun tietää, ettei siitä soittelustakaan mitään hyötyä ole. Joten on opeteltava itsehillintää. ommm-ommmm-OMMMMMMMMMMMM! Kyllä tämä tästä. Vähän kerrassaan. 
Mitenköhän sitä kestää sen vaiheen, kun paperit on Etiopiassa ja odotetaan vaan epämääräinen aika, että saisimme nimeämisen (eli tiedon lapsesta)? Nyt on sentään jonkinlaisia aikatauluja ja lyhyempiä aikajaksoja, mutta sitten ei.
Sinänsä on ihan hyväkin, että tuo vähän kestää, sillä sen jälkeen tulee pian adoptiokulukorvauksen maksaminen ja se on iso raha… Tähän mennessä maksetut lääkärinpalkkiot, rekisteröitymismaksut ja adoptiopalvelumaksut ovat siihen verrattuna pikkurahaa. Mutta tämähän tiedettiin jo prosessiin lähdettäessä, joten ei se niin kovin kirpaise.
Joten tapahtuisipa jo jotain!
On varmasti tosi rasittavaa. Keskustelimme just eilen hiekkalaatikolla adoptiosta, että miten älytöntä on että se on niiiin vaikeaa, kun kuitenkin maailmassa on paljon lapsia jotka tarvitsisivat kodin. Lähinnä mietittiin, että miksi sen pitää olla niin mielettömän tarkkaa, kun kuitenkin tosielämässä kuka tahansa kahjo voi tehdä vaikka kymmenen lasta, eikä siihen puutu kukaan.
Tietysti on hyvä ettei niitä muksuja nyt noin vain jaella, mutta mun mielestä nämä ajat on kohtuuttomat. Ensin voi olla vuosien taistelut lapsettomuuden kanssa ja sitten vielä vuosien tappelut adoption suhteen..
Koittakaahan jaksaa!
Vaikkei oo mun blogi, niin pakko tarttua tähän. (Anteeksi Tanja!) Adoptioon tulevat lapset ovat kaikki kokeneet jo ainakin yhden vakavan menetyksen (biologiset vanhempansa), joten on tärkeää, että koetetaan varmistaa, että niin ei kävisi toista kertaa. Ainoa mikä on kohtuutonta, on jonotukset neuvontaan. Mekin jonotettiin siihen vuosi.
Meillä on siis nyt lapsen toivomista & hommaamista takana vajaat 5 v, adoptioprosessi alkoi helmikuussa 2003, kestänee johonkin ensi vuoden kevääseen (mutta voi venyä), ja silti olen tätä mieltä.
Piikkis, ihan hyvä, että kirjoitit, Noin olisin itsekin sanonut. Itse neuvonta tosiaan ei ole liian pitkä, mutta neuvontaan jonottaminen on todellakin kohtuuttoman pitkää ja myös muuten joillain palvelunantajilla olevat omat säännöt (esim. biolapsen pitää olla 2v ennen kuin voi neuvontaa antaa - miksi ihmeessä, kun prosessi sitten kuitenkin kestää pitkään, joten tuskin on pelkoa, että biolapsi olisi liian nuori adoptiolapsen tullessa). Ja sitten tietysti joitain kohtuuttomalta tuntuvia sääntöjä tulee maista, joista adoptoidaan eli Suomessa täysin hoidettavissa olevat sairaudet katsotaan jossain sellaisiksi, että ne estävät adoptoinnin. Mutta pitää vaan uskoa, että meille sitten lopulta tulee juuri se lapsi jonka pitikin ja siksi prosessi kesti juuri x päivää.
Silti välillä iskee kärsimättömyys.