Ensimmäisessä prosessissa meille oli ensisijaisen tärkeää saada lapsi. Joku lapsi. Bio tai ado, ihan sama, lapsi meiltä puuttui. Emme ihan tienneet, mikä se sellainen “lapsi” on ja mitä se meidän elämällemme merkitsisi, tiesimme vain, että se meiltä puuttuu. (Terve lähtökohta adoptioprosessille, eikö vaan? ) Kun sitten saimme lapsen, kirkastui tajuntamme: ai tätäkö se “lapsi” onkin, ai tätäkö on olla sellaisen lapsen vanhempi, joka on adoptoitu. Tajusimme kristallinkirkkaasti ne suurimmat erot, mitä biolapsen ja adoptiolapsen perheeseen tulemisessa on. Viimeksi tämä löi kasvoille pari viikkoa sitten, kun katselin naapurin poikaa. Hän on nyt samanikäinen kuin Toukka tullessaan - ja on valtaisa ero perheessä kasvaneen ja lastenkodista perheeseen tulleen lapsen välillä.

Nyt toisessa prosessissamme voimme todella sanoa haluavamme nimenomaan toisen *adoptio*lapsen. Haluamme nimenomaan, että toinen lapsemme tulee perheeseen adoption kautta, koska tää on kivaa

Kyse on siis oikeastaan siitä, että oltuamme kauan sitä mieltä, että pallot ja kuutiot ovat yhtä kivoja, me tykästyimme tähän ekaan palloon niin paljon, että haluamme niitä lisää.

Ilmeisesti kirjoituksestani saa aivan väärän kuvan, kun olen saanut niin paljon kommentteja tuosta. Siis selvennykseksi: biolapsettomuuden suremiseen en ottanut alkuperäisessä kirjoituksessani kantaa; se oli oma tarinani ja siihen ei biolapsettomuus ole kuulunut. Sen sijaan kritisoin yleisesti käytettävää tyyliä puhua adoptiolapsihaaveiden kasvattamista biolapsihaaveiden sijaan (joka ainakin minun korviini kuulostaa siltä, että jälkimmäiset pitää korvata edellisillä - ja tätä korvaus-sanaakin olen kuullut käytettävän). Minun mielestäni täytyy olla oikeus pitää molemmat, vaikka sitten ajoittaisen suruntuntemusten kautta tms. Minun mielestäni ovat kaksi täysin eri asiaa (ja siksi molempien on oltava omia itsejään eikä kumpikaan voi korvata toisiaan) ja kuitenkin kaksi täysin samaa asiaa (lapsi perheeseen). Itselleni biolapsi ja adoptiolapsi ovat molemmat olleet yhtä toivottuja (joskin tietysti bioraskauden aikana sitten biolapsi enemmän toivottu ja nyt adoptioprosessin päästyä vauhtiin adoptiolapsi enemmän toivottu), koska haave lapsesta on ollut paljon tärkeämpi kuin lapsen perheeseentulotapa, joka taas on vain käytännön asia.

Jokohan nyt sain ilmaistua itseäni tarpeeksi selkeästi?

Kiitos, että olette kommentoineet näin ahkerasti. On ilo kirjoittaa blogiaan, kun huomaa siellä vierailtavan!

Olen ihan samoilla linjoilla Piikkiksen ja Jospan kanssa - mikä ei nyt niin yllättävää ole, koska olen myöskin biolapseton.

Tuazophia kirjoitti: “Eikä mielestäni siihen korvaamiseen ole tarvettakaan, vaan yhtä asiaa voi surra vaikka toisesta iloitsisi.”

Mutta kyse onkin siitä, että meidän biologisesti lapsettomien on pakko surra sitä biologisen lapsen menetystä, ettei katkeruus valtaisi mieltämme. Ja surtava asia siihen pisteeseen, ettei se haittaa suhdettamme adoptiolapseen.

Otan esimerkin: sinä olet saanut sekä kuution (biolapsi), että pallon (adoptiolapsi). (Unohdetaan nyt tässä, että sinulla on vasta tuo kuutio, koska se ei ole nyt oleellisinta esimerkin kannalta.)

Osaat nähdä kuution kuutiona ja pallon pallona ja iloita siitä, että sinulla on sekä kuutio että pallo. Jos haluat lisää kuutioita tai palloja, molemmat ovat sinulle mahdollista.

Mutta me emme voi saada kuutiota. Olemme onnellisia pallosta, mutta se surettaa, ettemme saaneetkaan haluamaamme kuutiota. Niinpä alamme nähdä pallon kuutiona, mitä se ei suinkaan ole. Yritämme väkisin työntää pallon siitä kolosta, joka on kuutiolle tarkoitettu.

Tämän asian takia meidän täytyy olla sinut sen asian kanssa, että kuutiota ei ole eikä tule ja pallo on maailman ihanin asia. Ettei päädytä tuohon tilanteeseen, jossa pallosta yritetään tehdä väkisin kuutiota.

No en nyt lopulta tiedä, oliko tässä mitään uutta edellisiin kirjoituksiin, mutta teki vaan mieleni kuitenkin vielä kommentoida, kun luin Jospan blogia ja tulin tänne lukemaan uusia kommentteja

Ja minustakin lapset ovat lahja. Kaikki pallot, kuutiot, kolmikulmat ja ties mitkä. Lahjoja kaikki tyyni.

Alkuperäisessä viestissänihän puutuin nimen omaan tuohon korvaamiseen ja siksi juuri siihen kohdistan ajatukseni ja mielipiteeni. Sen toki ymmärrän, että lapsettomuuden surua täytyy käsitellä kunnes se vähitellen ei enää täytä koko tai puoltakaan elämää - sitä ennen ei varmasti perheeseen adoptiolastakaan mahdu. Sen myös, että pitää oppia haaveilemaan adoptiolapsesta, jos ei ole sellaisesta jo aiemmin haaveillut. Näitä en ole missään vaiheessa halunnut kyseenalaistaa.

Edelleenkään en kuitenkaan ymmärrä, miten adoptiolapsi tai haave adoptiolapsesta voi korvata biolasta tai haavetta biolapsesta. Tähän liittyy myös se, ettei mielestäni yksi biolapsi voi korvata toista biolasta tai yksi adoptiolapsi korvata toista adoptiolasta. Edes kloonia (eli geneettisesti samaa henkilöä) ei voi laittaa toisen kloonin sijaan ja jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä mielestäni siihen korvaamiseen ole tarvettakaan, vaan yhtä asiaa voi surra vaikka toisesta iloitsisi.

Samoin olen edelleen sitä mieltä, että tähän ymmärtämättömyyteeni ei vaikuta se, että minulla on biolapsi. Siihen kylläkin, etten voi tietää millaista suru lapsettomuudesta ja syntymättömän lapsen kuolemasta on (yhtä vähän kuin millaista suru jo syntyneen lapsen kuolemasta), voin vain arvailla. Samoin biolapsellisuus varmaan vaikuttaa moniin muihin ymmärtämisiini, koska enhän tiedä asioista, joista en tiedä, mutta ei siihen, että on outoa yrittää korvata kuutio pallolla.

***

Asiasta kukkaruukkuun eli kirjoituksesi aikaansaamia muita ajatuksia (eikä oikeastaan enää vastakommenttina sinulle, vaan ihan vaan muuten ylös kirjoitettua):

Vaihtoehtoja perheenlisäys-yrityksessä on monia. Ainakin voi

A) päättää yrittää adoptiota, josta lopputuloksena:
a1) saada adoptiolapsi
a2) päättää yrittää biolasta, jos jää adoptiolapsettomaksi
a3) jäädä adoptiolapsettomaksi ja päättää yrittää biolasta
a4) tulla vahingossa raskaaksi ja pitää biolapsi
a5) jäädä lapsettomaksi;

B) päättää yrittää biolasta, josta lopputuloksena:
b1) saada biolapsi
b2) päättää adoptoida, jos ei saa biolapsia
b3) jäädä biolapsettomaksi ja päättää yrittää adoptiolasta
b4) saada yllättäen adoptiolapsi
b5) jäädä lapsettomaksi

C) päättää yrittää biolasta tai adoptiota, josta lopputuloksena:
c1) saada adoptiolapsi
c2) saada biolapsi
c3) jäädä lapsettomaksi

D) Lisäksi on ainakin sijaisperhekuviot, mutta niistä en tiedä niin paljon, joten jääköön erittelemättä. Ja vaihtoehto, että biolapsi tulee perheeseen vahinkoraskautena. Ehkä muitakin vaihtoehtoja, joita ei nyt tule mieleen.

Me olimme ensin (kun päätimme yrittää ensimmäistä lasta perheeseemme) tyyppiä C (lopputulos c2) ja tällä hetkellä tyyppiä A (lopputuloksena toivottavasti a1, mutta jos ei, niin varmaan sitten a3 - jonka lopputulos b1 tai b5 - tai a5). Ja kuten aiemmassa kommentissani jo totesin, kaikilla on mahdollisuus valita mikä tahansa näistä perheenlisäys-yritystavoista. Kaikki vaihtoehdot, jotkut suuremmalla todennäköisyydellä kuin toiset, sisältävät lopputuloksen “jäädä lapsettomaksi” (perheessä, jossa on jo lapsia tuo tietysti tarkoittaa sen kertaisen perheenlisäys-yrityksen jäämistä tuloksettomaksi),. Se pitää tietysti ottaa huomioon, jos ensisijaisesti haluaa lapsen ja sillä tavoin voi menettää jonkun näistä tavoista, mutta täysin mahdotonta sen menetetyn tavan valitseminenkaan ei olisi, pitäisi vain sitten sisäistää, että todennäköiseksi alakohdaksi tulisi “jäädä lapsettomaksi”.

Luulen, että sinä TuaZ olet kohdistanut ajatuksesi erityisesti verbiin ‘korvata’, joka, niinkuin Piikkiskin mainitsi, ei ole paras mahdollinen tässä yhteydessä. En (eikä Piikkiskään varmasti) tarkoita, että sen, jolla on jo biolapsia, on helpompi adoptoida, koska hän saa molemmat, sekä bio- että adoptiolapsen. Mutta olen siinä samaa mieltä, että JOS on ensin yrittänyt saada biologista lasta JA epäonnistunut siinä, tuo menettämisen suru täytyy todella käsitellä ja päästä siitä yli, ettei adoptiolapsesta tulisi biolapsen korviketta. Juuri siksi, että kysymys on kahdesta ERI asiasta, on mahdollista vielä surra menetettyä biolasta, mutta silti aidosti haluta adoptiota.

Tämä on ehkä huono vertaus, mutta kuvittele, että oikeakätiseltä henkilöltä katkaistaan oikea käsi. Hänelle jää vasen käsi, jolla hän kyllä oppii (ajan myötä) tekemään kaiken sen, minkä aikaisemmin osasi tehdä oikealla kädellään. Henkilö kuitenkin pitää itseään oikeakätisenä pitkään ja ajattelee, että vasen käsi vain korvaa oikean, joka puuttuu. Jossain vaiheessa hän kuitenkin pääsee ‘yli’ siitä, että oikeaa kättä ei yksinkertaisesti ole, ja lakkaa ajattelemasta kätisyyttä vallitsevana piirteenä. Hän oppii ajattelemaan, että tärkeintä on piirtää, kirjoittaa, toteuttaa itseään, eikä se, kummalla kädellä sen tekee.

Vertaus taitaa tosiaan ontua aika lailla…

Nuorena tosiaan ajattelin, että voisin adoptoida, jos en saa biologisia lapsia. Nyt, kun asia oikeasti oli ajankohtainen, ajattelin, että haluan lapsia, mutta tulotavalla ei ole väliä. En tarkoita sanoa, että adoptio ja raskaus olisivat samanlaiset ja siksi ei ole väliä, vaan sitä, että minulle prosessilla ei ole missään vaiheessa ollut sen suurempaa merkitystä. Jos pitää adoptioprosessia toissijaisena, joutuu tietysti kasvattamaan sen ensisijaiseksi haaveeksi, mutta edelleen se, mitä en ymmärrä, on se, miten ja miksi sillä voisi korvata biolapsihaaveen.

Olisi muuten hyvinkin saattanut käydä niin, että minä en olisi koskaan tiennyt, voinko saada biolapsia. Jos adoptioprosessi olisi ehtinyt tarpeeksi pitkälle, olisimme tietenkin ottaneet ehkäisyn takaisin käyttöön ja sitä, olisiko toista lasta koskaan tullut ja millä tavalla, on tietysti mahdoton tietää.

Mutta useimmilla tahattomasti biolapsettomilla on adoptioajatuksen herättyä ainakin alussa hetki, jolloin edellinen haave elää vielä. Sitä se korvaaminen tarkoittaa. Ehkä väärä sana, ehkä sanoisin että se haave pitää unohtaa. Tai käsitellä loppuun, että sen voi unohtaa, eikä nimenomaan hae adoptiolapsesta sitä korvausta menetetystä biolapsesta.

Varmaan se, ettet ymmärrä johtuu siitä, että haaveilit alunperin kummastakin. Minulle se on selvää, että on ollut ensin haave biolapsesta ja sitten haave adoptiolapsesta.

Tästä taustasta katsellen, ja sen tahattoman biolapsettomuuden ravistelun kokeneena, tuntuu uskomattomalta, että et usko, että asiaan vaikuttaa se, ettet kärsi hedelmättömyydestä etkä tiedä mitä se on. Sillä kyllä se vaikuttaa.

Minäkin ajattelin joskus muinoin, että ainahan voi adoptoida, jos lapsia ei kuulu muuten. Eipä ollutkaan niin kepeää enää kun kävi ilmi, että lapsia meille tulee tasan adoptoimalla. En olisi etukäteen uskonut, miten tuskallista se on, koska olinhan kuitenkin ajatellut adoptiota, ja oltiin puhuttukin asiasta ihan ääneen. Eli meilläkään se adoptio ei ihan eka kerran putkahtanut päähän vasta siinä vaiheessa kun lapsettomuus kävi ilmi.

Silti adoptio on nyt meidän ykkösvaihtoehto, eikä mitään katkeraa kalkkia, mitä on ollut pakko valita. En enää osaisi valita biolasta meille, vaikka se yhtäkkiä olisi mahdollista. Siihen vaikuttaa se, että haaveet ovat niin selkeästi muuttuneet. Lisäksi tämän adoptioprosessin aloittamisen jälkeen on ilmennyt ihan geneettisesti periytyviä asioita, joiden takia on todellakin parempi, että kävi näin.

Aika usea biolapsellinen adoptoija on muuten miettinyt samaa kuin sinä. Ehkä sitä on oikeasti vaan vaikeaa tajuta, kun on valinnan varaa. Anteeksi jos kuulostaa katkeralta, kun en sitä kuitenkaan ole.