Lapsentekoilta ja oma tarinani
Tuazophia Marraskuu 9th, 2005
“Onko jokaisella oikeus saada lapsi keinolla millä hyvänsä? Kuka kelpaa vanhemmaksi ja kuka siitä päättää? Onko lapsi oikeus, velvollisuus, kohtalo vai lahja?” Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillan, Lapsentekoillan, aiheena eilen illalla ja uusintana keskiviikkona 9.11. klo 13.55 TV2. Keskustelua oli suuntaan ja toiseen ja erilaiset mielipiteet herättivät ajatuksia. Ajattelin kirjoittaa oman tarinani, ehkä sekin herättää ajatuksia jossakin lukijassa. Kirjoitus on tosiaan oma mielipiteeni, vaikka puhun välillä me-muodossa; Artti saattaisi kirjoittaa aivan erilaisen tarinan.
Nuorena ajattelin, että haluan paljon lapsia. Kymmenen tuntui ihan järkevältä määrältä, vähintään nyt viisi kuitenkin. Silti olin sitä mieltä, että jos en lapsia saa luonnollisin keinoin, niin hedelmöityshoitoihin en lähde. Jos minussa olisi jokin vika (tai miehessäni olisi), niin en sitä haluaisi siirtää eteenpäin keinolla millä hyvänsä. Adoptiolasta mietin vaihtoehtona, koska tiesin haluavani lapsia ja maailmassa on valmiiksi lapsia, jotka tarvitsevat kotia. En kuitenkaan tehnyt mitään ratkaisuja, koska asia ei ollut mitenkään akuutti.
Mieheni oli sitten sitä mieltä, että yksi lapsi olisi ihan riittävästi, maksimissaan kaksi. Vaikken vieläkään ole suostunut tekemään asiasta mitään sopimuksia 
jouduin toteamaan, että ei niitä sitten varmaan viittä puhumattakaan kymmenestä. Mutta aluksi tietysti yhteisistä lapsista puhuminen oli pelkkää teoriaa. Kun sitten aloimme miettiä, että lapsi voisi perheeseemme tulla ihan käytännössäkin, oli adoptio alusta alkaen mukana. Jotenkin niin se kävi, että sisareni mainitsi kai televisiohjelmassa näkemästään adoptiolapsesta, että olisiko tuollainen tumma lapsi sitten kiva. Ja illalla nukkumaan käydessämme mies sanoi pohtineensa, että itse asiassa meidän perheeseemme voisi kuulua vaikka tummakin lapsi. Eikä siinä montaa päivää mennyt kun oli selvää, että meidän perheeseemme saisi tulla lapsia, olivat sitten biologisia tai adoptoituja. (Huomatkaa, että tässä vaiheessa oli tosiaan jo puhe muodossa “lapsia” ;)). Silloin elettiin kesää 2002.
Soittelin adoptiotoimistoihin ja tilailin materiaalia adoptiosta. Maaksi valitsimme jo tässä vaiheessa Etiopian, koska se vain tuntui hyvältä ja oli vaatimuksiltaan meille sopiva. Jono jo pelkästään adoptioinfoon oli reilu puoli vuotta ja varasimme sitten ensimmäisen mahdollisen ajan helmikuulle 2003. Raskaaksi tulin jossain vaiheessa syksyä, mutta päätimme kuitenkin käydä infon, koska uskoimme, että haluamme jatkaa adoptioprosessia synnytyksen jälkeen heti kun mahdollista. Laitoinkin perhelomakkeen postiin Annikan ollessa parin kuukauden ikäinen eli syksyllä 2003.
Meille adoptiolapsi ei missään vaiheessa ole ollut toisisijainen ratkaisu. Meillä ei ole mitään tarvetta siirtää omaa geneettistä perimäämme eteenpäin - meissä ei ole mitään niin ihmeellistä geenien tasolta tarkasteltuna. En edes koe biologista sidettä mitenkään vahvasti Annikan kanssa, joten tuskin seuraavankaan kanssa biologisen siteen puutosta. Lapsi ei myöskään ollut “meille bio ja ado”-projekti alusta asti. Oli vain päätös haluta lapsia jollain tavalla. Edelleen meillä on halu saada lapsi (tai lapsia) jollain tavalla. Tietysti sitouduimme adoptioprosessiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja siihen liittyy myös sitoutuminen prosessin aikaiseen ehkäisyyn, mutta adoptio ei ole tässä nykyisessäkään prosessissa itsetarkoitus, vaan tunne perheestämme puuttuvasta palasta, joka löytynee jostain nykyisen perhepiirimme ulkopuolelta.
En itse asiassa oikein ymmärrä adoptiokirjallisuudesta lukemaani ajatusta siitä, että adoptioprosessiin ryhtyessään perheen täytyisi hylätä ajatus biologisesta lapsesta ja sen sijaan kehittää haaveet ja unelmat adoptiolapsesta. En pysty ajattelemaan näitä vaihtoehtoisina, koska itselläni on vahvana haave lapsesta ja lapsen perheeseentulotapa on sitten käytännön asioita, jotka vain pitää päättää jossain vaiheessa. En osaa sanoa millä tavalla meille tulisi lisää lapsia, jos aletaan jossain vaiheessa suunnitella kolmatta lasta.
Olen miettinyt sitäkin, että onko biologisen lapsen synnyttäminen sitten oikein. Olisihan lapsia riittänyt varmaan useampiakin adoption kautta meidän perheeseemme. Toisaalta meissä ei kummassakaan ole tietääksemme mitään suurempia puutteita joiden vuoksi geeniperimän edelleensiirtäminen pitäisi jättää väliin, joten ei se kai väärinkään ole.
Alun kysymyksiin vastaisin siis seuraavasti omalta kohdaltani:
“Onko jokaisella oikeus saada lapsi keinolla millä hyvänsä?” En olisi valmis mihin tahansa keinoihin bioraskauden aikaansaamiseksi enkä toki myöskään adoptiolapsen saamiseksi.
“Kuka kelpaa vanhemmaksi ja kuka siitä päättää?” Vanhemmaksi kelpaa sellainen, joka vanhemmaksi tulee; ainakin jostain näkökulmasta ajateltuna. Ja kuka siitä sitten päättää? Jumala luultavimmin. Maalliselta kannalta ajateltuna onkin vaikeampi keksiä päättävää tahoa - toki jokainen voi ainakin sen omalta osaltaan päättää, että ei halua tai kelpaa vanhemmaksi.
“Onko lapsi oikeus, velvollisuus, kohtalo vai lahja?” Lahja.
tässä asiassa varmaan kuulee monenlaista mielipidettä, ja osan voi jättää reippaasti kuuntelematta. miksei muka voisi sekä adoptoida JA saada omia lapsia jos kerran rakkautta ja huolenpitoa riittää?
Minäkin olen sitä mieltä että lapsi on lahja. Lapsia ei tehdä vaan ne saadaan! Vauvakuume ja yritys on kova tällä suunnalla. Mutta jos emme biologista lasta pysty saamaan ei adoptio ole poissuljettu vaihtoehto.
Serkkuni on miehensä kanssa juuri tällä hetkellä hakemassa Kiinasta omaa pientä tyttöään. Ihanaa seurata melkein vierestä tätä prosessia.
Itseäni häiritsi ohjelmassa etenkin lesboparin moneen otteeseen esittämä näkemys, että keinohedelmöitetty lapsi olisi parempi vaihtoehto kuin adoptoitu, koska adoptiossa on takana aina traumaattinen hylkäämiskokemus; keinohedelmöitetty lapsi olisi siis onnellisempi ja lapsena jotenkin “helpompi”.
Aina hämmästyttää, kuinka itsekeskeisesti näinkin isoja asioita ylipäätään voi tarkastella: Eivät ne traumatisoidut ja hylätyt lapset mihinkään katoa, vaikka me täällä lintukodossa päätettäsiinkin vain tehdä itsellemme helpompia, “onnellisia” keinohedelmöityslapsia ja yritettäisiin olla ajattelematta ikäviä asioita.
Kantani hedelmöityshoitojen tarpeellisuuteen on ehdoton ei, jos perustelut liittyvät omaan mukavuuteen tai johonkin hemmetin “lifestyleen”. Sama pätee lasten hankintaan muutenkin; lapset eivät ole korvikkeita tai elämäntapaan liittyviä statusesineitä. Lapsia ei hankita: Lapsia saadaan, hoidetaan, suojellaan ja rakastetaan. Jokainen lapsi tarvitsee rakastavat vanhemmat.
Tämä siis puhtaasti adoptionäkökulmasta, keskustelussa oli mukana onneksi fiksujakin henkilöitä, jotka osasivat avata lapsettomuuden problematiikkaa paljon tätä yksittäistä pariskuntaa paremmin.
Mutta olen tosiaan sitä mieltä, että jos jostain syystä ei luonnollisesti pysty lasta saamaan, niin silloin voisi kyllä vakavasti harkita adoptiotakin; se yksin jäänyt pieni pirpana odottamassa jossain orpokodissa on varmasti valmis antamaan joka ainoalla solullaan vastarakkautta äidilleen tai isälleen ihan siinä missä biologinenkin lapsi.
“En itse asiassa oikein ymmärrä adoptiokirjallisuudesta lukemaani ajatusta siitä, että adoptioprosessiin ryhtyessään perheen täytyisi hylätä ajatus biologisesta lapsesta ja sen sijaan kehittää haaveet ja unelmat adoptiolapsesta. En pysty ajattelemaan näitä vaihtoehtoisina, koska itselläni on vahvana haave lapsesta ja lapsen perheeseentulotapa on sitten käytännön asioita, jotka vain pitää päättää jossain vaiheessa. ”
Minä ymmärrän tuon hyvin, koska me tulimme adoptioon biologisen lapsettomuuden kautta. Sinulle on mahdollista kumpi tapa tahansa, mutta tahattomasti & biologisesti lapsettoman täytyy haudata se haave biolapsesta, jolla on kumppanin silmät ja omat hymykuopat, suvussa kulkeva veto kirjallisuuteen, käsityötaito jne.
Se lapsen perheeseentulotapa ei ole niin vaan päätettävissä jokaisen ihmisen kohdalla.
Eli on surtava se tahattomasta lapsettomuudesta suru loppuun. Tavallaan haudattava se unelmalapsi, joka ei koskaa syntynyt (ja vaikka olisikin syntynyt, tuskin olisi niiden unelmien kaltainen).
Unelmat täyttää sitten se adoptiolapsi, omine taustoineen ja omine erityispiirteineen. Eilisessä ohjelmassa se uusperheen isä sanoi, että suhteessa siihen hänen ei-biologiseen lapseen hän on joutunut punnitsemaan omia toiveitaan ja odotuksiaan enemmän kuin niiden biolasten kohdalla. Vaikka hänkin ymmärtää, että ei se biolapsikaan ole mikään oman itsen jatke, mutta biolapseen liittää helpommin itseään ja omaa sukua koskevia “totuuksia” ja odotuksia kuin ei-biologiseen lapseen.
Piikkis: Ymmärrän sen, että biolapsesta aktiivisesti haaveileminen täytyy haudata, mutta sitä en ymmärrä, miksi ja miten ne haaveet korvataan adoptiolapsihaaveella. Vaikka päämääränä molemmissa on lapsi perheeseen, niin tavat ja lapsi ovat kuitenkin eri tapauksissa täysin erilaiset (miten kuution voisi korvata pallolla?). Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että se haaveen korvaaminen toisella olisi mahdotonta - miksi ei voisi kasvattaa ihan kokonaan uutta haavetta, uutta tietä uudenlaisen haavelapsen luo? Ja jotenkin se tuntuu ristiriitaiseltakin. Siis, että puhutaan miten biolapsihaaveet täytyy korvata ja sitten toisaalta, että adoptiolapsi ei voi tulla biolapsen korvikkeeksi vaan toivottuna omana itsenään.
Ei, en tosiaan kykene ymmärtämään edelleenkään. Ehkä se sitten johtuu vain siitä, että minulle nuo olivat niin selvästi molemmat yhdenvertaisia haaveita alusta asti ja useimmille niin ei ole. Siihen en usko, että ymmärtämättömyyteni syy olisi se, että minun on ainakin ollut mahdollista saada biologinen lapsi.
Ja itse asiassa lapsen perheeseentulotapa on aina päätettävä, jos kyseessä ei ole vahinkoraskaus. Se, että sen päättää ei tietysti takaa, että sillä (tai millään) tavalla loppujen lopuksi lasta tulisi, mutta päätös tehdään silti aina. Joskaan aina päätös nimenomaan tavasta ei ole tosin välttämättä edes tule puheeksi, vaan pääasia on päätös antaa lapselle mahdollisuus tulla perheeseen. Käänteisesti vahinkoraskauksissa voi sitten päättää, että se lapsi ei perheeseen tulekaan.
Tuo on ehkä vain semanttinen taso asiasta. Siis sillä lailla se juuri menee, että alkaa syntymään uusi haave, haave adoptiolapsesta.
Mutta useimmilla tahattomasti biolapsettomilla on adoptioajatuksen herättyä ainakin alussa hetki, jolloin edellinen haave elää vielä. Sitä se korvaaminen tarkoittaa. Ehkä väärä sana, ehkä sanoisin että se haave pitää unohtaa. Tai käsitellä loppuun, että sen voi unohtaa, eikä nimenomaan hae adoptiolapsesta sitä korvausta menetetystä biolapsesta.
Varmaan se, ettet ymmärrä johtuu siitä, että haaveilit alunperin kummastakin. Minulle se on selvää, että on ollut ensin haave biolapsesta ja sitten haave adoptiolapsesta.
Tästä taustasta katsellen, ja sen tahattoman biolapsettomuuden ravistelun kokeneena, tuntuu uskomattomalta, että et usko, että asiaan vaikuttaa se, ettet kärsi hedelmättömyydestä etkä tiedä mitä se on. Sillä kyllä se vaikuttaa.
Minäkin ajattelin joskus muinoin, että ainahan voi adoptoida, jos lapsia ei kuulu muuten. Eipä ollutkaan niin kepeää enää kun kävi ilmi, että lapsia meille tulee tasan adoptoimalla. En olisi etukäteen uskonut, miten tuskallista se on, koska olinhan kuitenkin ajatellut adoptiota, ja oltiin puhuttukin asiasta ihan ääneen. Eli meilläkään se adoptio ei ihan eka kerran putkahtanut päähän vasta siinä vaiheessa kun lapsettomuus kävi ilmi.
Silti adoptio on nyt meidän ykkösvaihtoehto, eikä mitään katkeraa kalkkia, mitä on ollut pakko valita. En enää osaisi valita biolasta meille, vaikka se yhtäkkiä olisi mahdollista. Siihen vaikuttaa se, että haaveet ovat niin selkeästi muuttuneet. Lisäksi tämän adoptioprosessin aloittamisen jälkeen on ilmennyt ihan geneettisesti periytyviä asioita, joiden takia on todellakin parempi, että kävi näin.
Aika usea biolapsellinen adoptoija on muuten miettinyt samaa kuin sinä. Ehkä sitä on oikeasti vaan vaikeaa tajuta, kun on valinnan varaa. Anteeksi jos kuulostaa katkeralta, kun en sitä kuitenkaan ole.
Minä en tajua, miten biolapsettomuus vaikuttaisi käsitykseeni, että on outoa korvata yksi (haave)lapsi toisella. En, tästä jälkimmäisestä viestistäsi mieleen tulleena, ymmärrä myöskään sitä, että miksi ja miten surun siitä, ettei saa biolasta, voi käsitellä loppuun. Minä vieläkin mietin, millaista elämäni olisi ollut, jos olisin pystynyt toteuttamaan joitain nuoruuden haaveita ja harmittelen toisinaan sitä, että jotain jäi toteutumatta, mutta nykyisessä elämässäni minulla on uusia haaveita, joita pidän kuitenkin tärkeämpiä.
Nuorena tosiaan ajattelin, että voisin adoptoida, jos en saa biologisia lapsia. Nyt, kun asia oikeasti oli ajankohtainen, ajattelin, että haluan lapsia, mutta tulotavalla ei ole väliä. En tarkoita sanoa, että adoptio ja raskaus olisivat samanlaiset ja siksi ei ole väliä, vaan sitä, että minulle prosessilla ei ole missään vaiheessa ollut sen suurempaa merkitystä. Jos pitää adoptioprosessia toissijaisena, joutuu tietysti kasvattamaan sen ensisijaiseksi haaveeksi, mutta edelleen se, mitä en ymmärrä, on se, miten ja miksi sillä voisi korvata biolapsihaaveen.
Olisi muuten hyvinkin saattanut käydä niin, että minä en olisi koskaan tiennyt, voinko saada biolapsia. Jos adoptioprosessi olisi ehtinyt tarpeeksi pitkälle, olisimme tietenkin ottaneet ehkäisyn takaisin käyttöön ja sitä, olisiko toista lasta koskaan tullut ja millä tavalla, on tietysti mahdoton tietää.
Olen aika pitkälle samoilla linjoilla Piikkiksen kanssa tässä asiassa: tiedän kokemuksesta, että vaikka olen aina suhtautunut erittäin myönteisesti adopitioon (3 sisaruksistani on adoptoitu) ja ajatellut, että omien lasten lisäksi voisimme adoptoida, niin se, että emme lopulta saaneetkaan valita kahdesta ERI vaihtoehdosta (jolloin olisimme tosiaan aivan hyvin voineet päätyä valitseman molemmat) toista, vaan meillä oli vain yksi vaihtoehto, koska olimme MENETTÄNEET toisen vaihtoehdon, vaikuttaa väistämättä asiaan.
Luulen, että sinä TuaZ olet kohdistanut ajatuksesi erityisesti verbiin ‘korvata’, joka, niinkuin Piikkiskin mainitsi, ei ole paras mahdollinen tässä yhteydessä. En (eikä Piikkiskään varmasti) tarkoita, että sen, jolla on jo biolapsia, on helpompi adoptoida, koska hän saa molemmat, sekä bio- että adoptiolapsen. Mutta olen siinä samaa mieltä, että JOS on ensin yrittänyt saada biologista lasta JA epäonnistunut siinä, tuo menettämisen suru täytyy todella käsitellä ja päästä siitä yli, ettei adoptiolapsesta tulisi biolapsen korviketta. Juuri siksi, että kysymys on kahdesta ERI asiasta, on mahdollista vielä surra menetettyä biolasta, mutta silti aidosti haluta adoptiota.
Tämä on ehkä huono vertaus, mutta kuvittele, että oikeakätiseltä henkilöltä katkaistaan oikea käsi. Hänelle jää vasen käsi, jolla hän kyllä oppii (ajan myötä) tekemään kaiken sen, minkä aikaisemmin osasi tehdä oikealla kädellään. Henkilö kuitenkin pitää itseään oikeakätisenä pitkään ja ajattelee, että vasen käsi vain korvaa oikean, joka puuttuu. Jossain vaiheessa hän kuitenkin pääsee ‘yli’ siitä, että oikeaa kättä ei yksinkertaisesti ole, ja lakkaa ajattelemasta kätisyyttä vallitsevana piirteenä. Hän oppii ajattelemaan, että tärkeintä on piirtää, kirjoittaa, toteuttaa itseään, eikä se, kummalla kädellä sen tekee.
Vertaus taitaa tosiaan ontua aika lailla…
jatkan aiheesta surun käsitteleminen omassa blogissani…
Jospa, aika hassua, kun blogiasi (http://jospa.vuodatus.net/blog/32390) luettuani kuvittelin, että olimme asiasta samaa mieltä ja, no, kuvittelen kai vieläkin, mutta ehkä ymmärsit minut väärin jossain kohdassa?
Alkuperäisessä viestissänihän puutuin nimen omaan tuohon korvaamiseen ja siksi juuri siihen kohdistan ajatukseni ja mielipiteeni. Sen toki ymmärrän, että lapsettomuuden surua täytyy käsitellä kunnes se vähitellen ei enää täytä koko tai puoltakaan elämää - sitä ennen ei varmasti perheeseen adoptiolastakaan mahdu. Sen myös, että pitää oppia haaveilemaan adoptiolapsesta, jos ei ole sellaisesta jo aiemmin haaveillut. Näitä en ole missään vaiheessa halunnut kyseenalaistaa.
Edelleenkään en kuitenkaan ymmärrä, miten adoptiolapsi tai haave adoptiolapsesta voi korvata biolasta tai haavetta biolapsesta. Tähän liittyy myös se, ettei mielestäni yksi biolapsi voi korvata toista biolasta tai yksi adoptiolapsi korvata toista adoptiolasta. Edes kloonia (eli geneettisesti samaa henkilöä) ei voi laittaa toisen kloonin sijaan ja jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä mielestäni siihen korvaamiseen ole tarvettakaan, vaan yhtä asiaa voi surra vaikka toisesta iloitsisi.
Samoin olen edelleen sitä mieltä, että tähän ymmärtämättömyyteeni ei vaikuta se, että minulla on biolapsi. Siihen kylläkin, etten voi tietää millaista suru lapsettomuudesta ja syntymättömän lapsen kuolemasta on (yhtä vähän kuin millaista suru jo syntyneen lapsen kuolemasta), voin vain arvailla. Samoin biolapsellisuus varmaan vaikuttaa moniin muihin ymmärtämisiini, koska enhän tiedä asioista, joista en tiedä, mutta ei siihen, että on outoa yrittää korvata kuutio pallolla.
***
Asiasta kukkaruukkuun eli kirjoituksesi aikaansaamia muita ajatuksia (eikä oikeastaan enää vastakommenttina sinulle, vaan ihan vaan muuten ylös kirjoitettua):
Vaihtoehtoja perheenlisäys-yrityksessä on monia. Ainakin voi
A) päättää yrittää adoptiota, josta lopputuloksena:
a1) saada adoptiolapsi
a2) päättää yrittää biolasta, jos jää adoptiolapsettomaksi
a3) jäädä adoptiolapsettomaksi ja päättää yrittää biolasta
a4) tulla vahingossa raskaaksi ja pitää biolapsi
a5) jäädä lapsettomaksi;
B) päättää yrittää biolasta, josta lopputuloksena:
b1) saada biolapsi
b2) päättää adoptoida, jos ei saa biolapsia
b3) jäädä biolapsettomaksi ja päättää yrittää adoptiolasta
b4) saada yllättäen adoptiolapsi
b5) jäädä lapsettomaksi
C) päättää yrittää biolasta tai adoptiota, josta lopputuloksena:
c1) saada adoptiolapsi
c2) saada biolapsi
c3) jäädä lapsettomaksi
D) Lisäksi on ainakin sijaisperhekuviot, mutta niistä en tiedä niin paljon, joten jääköön erittelemättä. Ja vaihtoehto, että biolapsi tulee perheeseen vahinkoraskautena. Ehkä muitakin vaihtoehtoja, joita ei nyt tule mieleen.
Me olimme ensin (kun päätimme yrittää ensimmäistä lasta perheeseemme) tyyppiä C (lopputulos c2) ja tällä hetkellä tyyppiä A (lopputuloksena toivottavasti a1, mutta jos ei, niin varmaan sitten a3 - jonka lopputulos b1 tai b5 - tai a5). Ja kuten aiemmassa kommentissani jo totesin, kaikilla on mahdollisuus valita mikä tahansa näistä perheenlisäys-yritystavoista. Kaikki vaihtoehdot, jotkut suuremmalla todennäköisyydellä kuin toiset, sisältävät lopputuloksen “jäädä lapsettomaksi” (perheessä, jossa on jo lapsia tuo tietysti tarkoittaa sen kertaisen perheenlisäys-yrityksen jäämistä tuloksettomaksi),. Se pitää tietysti ottaa huomioon, jos ensisijaisesti haluaa lapsen ja sillä tavoin voi menettää jonkun näistä tavoista, mutta täysin mahdotonta sen menetetyn tavan valitseminenkaan ei olisi, pitäisi vain sitten sisäistää, että todennäköiseksi alakohdaksi tulisi “jäädä lapsettomaksi”.
Kyllä minäkin koen, että olemme samaa mieltä, edelleen. Puhuimme itse asiassa Piikkiksen kanssa eri asiasta, varmasti koska tuo menetyksen sureminen on meille molemmille niin omakohtainen asia. Siitä, ettei toinen biolapsi tai adoptiolapsi korvaa menetettyä biolasta, eikä kuutio palloa jne olemme ymmärtääkseni kaikki samaa mieltä.
Olen tosin jo sen verta sekaisin, etten edes löydä edellisistä viesteistä sitä alkuperäistä viittausta korvaamiseen…
En ehtinyt myöskään silloin aikanaan tähän asiaan kommentoimaan… Joten tulee myöhässä tämäkin kommentointi
Olen ihan samoilla linjoilla Piikkiksen ja Jospan kanssa - mikä ei nyt niin yllättävää ole, koska olen myöskin biolapseton.
Tuazophia kirjoitti: “Eikä mielestäni siihen korvaamiseen ole tarvettakaan, vaan yhtä asiaa voi surra vaikka toisesta iloitsisi.”
Mutta kyse onkin siitä, että meidän biologisesti lapsettomien on pakko surra sitä biologisen lapsen menetystä, ettei katkeruus valtaisi mieltämme. Ja surtava asia siihen pisteeseen, ettei se haittaa suhdettamme adoptiolapseen.
Otan esimerkin: sinä olet saanut sekä kuution (biolapsi), että pallon (adoptiolapsi). (Unohdetaan nyt tässä, että sinulla on vasta tuo kuutio, koska se ei ole nyt oleellisinta esimerkin kannalta.)
Osaat nähdä kuution kuutiona ja pallon pallona ja iloita siitä, että sinulla on sekä kuutio että pallo. Jos haluat lisää kuutioita tai palloja, molemmat ovat sinulle mahdollista.
Mutta me emme voi saada kuutiota. Olemme onnellisia pallosta, mutta se surettaa, ettemme saaneetkaan haluamaamme kuutiota. Niinpä alamme nähdä pallon kuutiona, mitä se ei suinkaan ole. Yritämme väkisin työntää pallon siitä kolosta, joka on kuutiolle tarkoitettu.
Tämän asian takia meidän täytyy olla sinut sen asian kanssa, että kuutiota ei ole eikä tule ja pallo on maailman ihanin asia. Ettei päädytä tuohon tilanteeseen, jossa pallosta yritetään tehdä väkisin kuutiota.
No en nyt lopulta tiedä, oliko tässä mitään uutta edellisiin kirjoituksiin, mutta teki vaan mieleni kuitenkin vielä kommentoida, kun luin Jospan blogia ja tulin tänne lukemaan uusia kommentteja
Ja minustakin lapset ovat lahja. Kaikki pallot, kuutiot, kolmikulmat ja ties mitkä. Lahjoja kaikki tyyni.
Pidän erittäin tarpeellisena, että biolapseton suree ja käsittelee asiaa tarvittavaan pisteeseen asti. Itse asiassa sanot asian itsekin. Asiaa on käsiteltävä kunnes on valmis olemaan korvaamatta biolasta adoptiolapsella vaan odottamaan adoptiolasta ihan omana itsenään. Tämän olen sanonut aiemminkin.
Ilmeisesti kirjoituksestani saa aivan väärän kuvan, kun olen saanut niin paljon kommentteja tuosta. Siis selvennykseksi: biolapsettomuuden suremiseen en ottanut alkuperäisessä kirjoituksessani kantaa; se oli oma tarinani ja siihen ei biolapsettomuus ole kuulunut. Sen sijaan kritisoin yleisesti käytettävää tyyliä puhua adoptiolapsihaaveiden kasvattamista biolapsihaaveiden sijaan (joka ainakin minun korviini kuulostaa siltä, että jälkimmäiset pitää korvata edellisillä - ja tätä korvaus-sanaakin olen kuullut käytettävän). Minun mielestäni täytyy olla oikeus pitää molemmat, vaikka sitten ajoittaisen suruntuntemusten kautta tms. Minun mielestäni ovat kaksi täysin eri asiaa (ja siksi molempien on oltava omia itsejään eikä kumpikaan voi korvata toisiaan) ja kuitenkin kaksi täysin samaa asiaa (lapsi perheeseen). Itselleni biolapsi ja adoptiolapsi ovat molemmat olleet yhtä toivottuja (joskin tietysti bioraskauden aikana sitten biolapsi enemmän toivottu ja nyt adoptioprosessin päästyä vauhtiin adoptiolapsi enemmän toivottu), koska haave lapsesta on ollut paljon tärkeämpi kuin lapsen perheeseentulotapa, joka taas on vain käytännön asia.
Jokohan nyt sain ilmaistua itseäni tarpeeksi selkeästi?
Kiitos, että olette kommentoineet näin ahkerasti. On ilo kirjoittaa blogiaan, kun huomaa siellä vierailtavan!
Jos minä vielä pistän lusikkani soppaan
En osaa käyttää yhtä hienoa lusikkaa kuin edelliset kirjoittajat, joten kerron vain oman henkilökohtaisen kokemukseni.
Ensimmäisessä prosessissa meille oli ensisijaisen tärkeää saada lapsi. Joku lapsi. Bio tai ado, ihan sama, lapsi meiltä puuttui. Emme ihan tienneet, mikä se sellainen “lapsi” on ja mitä se meidän elämällemme merkitsisi, tiesimme vain, että se meiltä puuttuu. (Terve lähtökohta adoptioprosessille, eikö vaan?
) Kun sitten saimme lapsen, kirkastui tajuntamme: ai tätäkö se “lapsi” onkin, ai tätäkö on olla sellaisen lapsen vanhempi, joka on adoptoitu. Tajusimme kristallinkirkkaasti ne suurimmat erot, mitä biolapsen ja adoptiolapsen perheeseen tulemisessa on. Viimeksi tämä löi kasvoille pari viikkoa sitten, kun katselin naapurin poikaa. Hän on nyt samanikäinen kuin Toukka tullessaan - ja on valtaisa ero perheessä kasvaneen ja lastenkodista perheeseen tulleen lapsen välillä.
Nyt toisessa prosessissamme voimme todella sanoa haluavamme nimenomaan toisen *adoptio*lapsen. Haluamme nimenomaan, että toinen lapsemme tulee perheeseen adoption kautta, koska tää on kivaa
Kyse on siis oikeastaan siitä, että oltuamme kauan sitä mieltä, että pallot ja kuutiot ovat yhtä kivoja, me tykästyimme tähän ekaan palloon niin paljon, että haluamme niitä lisää.
Täysin samaa mieltä Piikiksen ja Jospan kanssa. Olen sitä mieltä, että lapsettomuuden kokeneen ja kokemattoman on ihan turha väitellä ja käännellä asiaa kantilta kantille. Kyseessä on henkilökohtainen kriisi joka muuttaa ihmistä ja on jollain tavalla aina mukana. (ontuva vertaus läheisen kuolemaan) Sitä ei voi mitenkään edes sivustaseuraaja ymmärtää, jos ei ole henkilökohtaisesti sitä kokenut ja se on aina mukana elämässä.
Lapset ovat ihania, olivat sitten itse synnytettyjä tai muuten perheeseen saatuja. Ei siis hankittuja tai tehtyjä. Iloitkaamme lapsistamme!