Selkäydinpuudutuksia
Tuazophia Marraskuu 16th, 2005
Ihan vaan tuli mieleen raitiovaunussa kuullun keskustelun pohjalta…
Minulle on tehty nilkkaleikkaus epiduraalipuudutuksessa. Puudutus oli kamala. Itse pistos tuntui halkaisevan minut kahtia (ei se voinut olla neula, oli varmasti miekka tai vähintään veitsi) ja tulevan navasta ulos. Oikeastaan se ei sattunut, mutta oli niin ällöttävä kokemus, että päätin olla moiseen enää joutumatta. Mitenkään asiaa ei auttanut se, että ensin aine ei meinannut alkaa vaikuttaa ja sitten vaikutus ei meinannut hävitä. Voitte siis vain kuvitella, että toivoin kädet kyynärpäitä myöten ristissä selviäväni synnytyksestä ilman moista kauheutta (tai että ainakin unohtaisin kauheudet ja näkisin epiduraalin vain vapautuksena kivuista).
No, Annikahan syntyi suunnitellulla sektiolla suuren kokonsa vuoksi. Nukutus olisi ollut paljon huonompi vaihtoehto, joten ei kun puudutusainetta epiduraalitilaan. Nukutuslääkäri käski sanoa, jos sattuu ja alkoi tökkiä. Ei sattunut missään vaiheessa, mutta sain sähköiskun kaltaisia tuntemuksia selkärankaan ja selkä aina niiden myötä oikeni refleksinomaisesti. En siinä pöpperössä tajunnut, että olisin varmaan voinut noistakin sanoa, vaan kuuntelin vain lääkärin koko ajan alentuvammaksi muuttuvia komentoja: “Pyöristä sitä selkää nyt kunnolla ja _pidä_se_pyöreänä_.” En varmasti olisi tahallani suoristanut selkää (kuka nyt haluaisi ylimääräisiä pistoja selkärankaansa?) ja vaikeaakin se olisi ollut (kaksi hoitajaa oli pitelemässä yläkroppaani paikallaan), mutta niin hän tuntui kuvittelevan - vaikka sen sain sentään sanottua, että selkä suoristuu ihan omia aikojaan. Viimein tätilääkäri sitten pisti puudutuksen ja jäätiin odottelemaan vaikutusta. Sitä sitten saatiinkin taas odotella ja lopputuloksena koko epiduraaliannoksen käytöstä oli takamuksen oikean puolen ja oikean reiden puutuminen. Ei oikein riittänyt, joten ei kun setälääkäri paikalle ja pistämään spinaalia. Sen laittaminen tuntui inhottavalta, mutta ei mitään sähköiskuja ja kerralla meni oikeaan osoitteeseen ja alakroppa alkoi puutua - ei mikään huippukokemus tämäkään, mutta aikaisempaan verrattuna pikkujuttu. Tähän kaikkeen muuten meni niin kauan aikaa, että Artti (jota ei mitenkään valistettu siitä mitä on meneillään), alkoi jo epäillä jonkin menneen pahasti pieleen, kun häntä ei kutsuttu leikkaussaliin. Ja tuo sama tätilääkäri oli samana päivänä epäonnistunut jonkun toisenkin epiduraalissa - tapahtuukohan tällaista useinkin Kätilöopistolla?
Siinä meni sitten taas jonkin aikaa ennen kuin puuduin ja samaa tahtia puudutuksen asteen syvenemisen kanssa lisääntyivät puistatukset. Välillä vapisin kuin horkassa. Johtui kuulemma puudutteista, eivät taida pitää minusta. Puudutusten häviämiseenkin meni taas suhteellisen pitkään - tosin olihan niitä tyrkittykin minuun huimia määriä. Positiivisena asiana mainittakoon, että aineet eivät sentään aiheuta minulle pahoinvointia!
No, ei tässä kirjoituksessa sen kummempaa pointtia ollut kuin että minä en pidä selkäydinpuudutuksista. Onneksi se kiinnostaa edes minua itseäni. 
ps. Se raitiovaunussa epiduraalista puhunut oli myöskin sitä mieltä, että puudutus oli kamala. Hänelle se oli laitettu synnytyksessä.
- Ajatuksia (546)
Mulle on kans laitettu ekassa synntytyksessä epiduraali. En ikinä eläissäni ole palellut niin kuin silloin. Tärisin kuin horkassa ja mitenkään ei lämmennyt. Se oli aivan hirveää. Laspi “pullahti” maailmaan kohtuu kivutta, mutta päätin että jos ei ole pakko niin ei enää ikinä epiduraalia. Toinen syntyi sitten ilman
Hep! Minusta epiduraalin laittaminen oli koko synnytyksen kauhein ja kivuiliain osuus. Piikki ei kai meinannut millään mennä oikeaan osoitteeseen, lääkäri tökki sitä paikoilleen iäisyydeltä tuntuvan ajan. Eikä siitä sitten ollut apuakaan. Toista jalkaa vain rupesi särkemään vimmatusti. Joten ei kiitos epiduraalia tännekään enää toista kertaa.
Mulle on syntynyt kolme lasta sektiolla ja todellakin inhottavin asia noissa (kaikista niistä jälkeenpäin koetuista kipeistä hetkistä huolimatta) oli puudutusten laitto. Viimeksi spinaalin laittoi nuori lääkäri (Kätilöopistolla) ja juoksi sitten hakemaan vanhempaa katsomaan, kun kuulemma jostain väärästä kohdasta tuli jotain nestettä…. Siis mun selkäytimestä!!! (tms) Huoh, hiukan hirvitti, mutta ei se sit onneksi ollutkaan vakavaa. Ja tärinähorkat on koettu. Ja pahoinvoinnit kyllä myös. Tokassa sektiossa puudutus alkoi laantua kesken leikkauksen ja pystyin kauhukseni kesken kaiken liikuttelemaan jalkojani. Onneksi kipua ei sentään tuntunut. Mutta ainakin mulla on nyt kolme IHANAA lasta!
Hyvä, että en ole ainut selkäydinpuudutusvastainen.
Pirkko - joskus on tosiaan pakko kestää noita inhottaviakin asioita, mutta niinhän se on, että ei siinä voi ajatella omaa mukavuuttaan, kun on lapsen turvallisuudesta kyse. En muuten tajunnutkaan aiemmin, mutta kamalasta haavakivusta leikkausta seuraavana aamuna ei tosiaan jäänyt ollenkaan samanlaisia kammotusmuistoja.
Jaana ja Terhi - noin minäkin ajattelin synnytyksestä, että ei ihan äkkiä puudutusta uudestaan, jos ei ole pakko. Suorastaan naurattaa, kun ajattelin, että pelkäsin epiduraalia enemmän kuin synnytystä ja sitten sainkin vain sen pelottavimman…
moi! mulla on hirveet kokemukset epiduraali puudutuksesta! synnytyksen alussa yrittivät 4 kertaa laittaa kyseistä puudutusta mutta turhaa! kokemus oli aivan kamala ja kipu suoraan sanottuna pahempi ku itse synnytys! jos vaa pustytte ni synnyttäkää ilman kyseistä puudusta!