Archive for Marraskuu, 2005

Selkäydinpuudutuksia

Tuazophia Marraskuu 16th, 2005

Ihan vaan tuli mieleen raitiovaunussa kuullun keskustelun pohjalta…

Minulle on tehty nilkkaleikkaus epiduraalipuudutuksessa. Puudutus oli kamala. Itse pistos tuntui halkaisevan minut kahtia (ei se voinut olla neula, oli varmasti miekka tai vähintään veitsi) ja tulevan navasta ulos. Oikeastaan se ei sattunut, mutta oli niin ällöttävä kokemus, että päätin olla moiseen enää joutumatta. Mitenkään asiaa ei auttanut se, että ensin aine ei meinannut alkaa vaikuttaa ja sitten vaikutus ei meinannut hävitä. Voitte siis vain kuvitella, että toivoin kädet kyynärpäitä myöten ristissä selviäväni synnytyksestä ilman moista kauheutta (tai että ainakin unohtaisin kauheudet ja näkisin epiduraalin vain vapautuksena kivuista).

No, Annikahan syntyi suunnitellulla sektiolla suuren kokonsa vuoksi. Nukutus olisi ollut paljon huonompi vaihtoehto, joten ei kun puudutusainetta epiduraalitilaan. Nukutuslääkäri käski sanoa, jos sattuu ja alkoi tökkiä. Ei sattunut missään vaiheessa, mutta sain sähköiskun kaltaisia tuntemuksia selkärankaan ja selkä aina niiden myötä oikeni refleksinomaisesti. En siinä pöpperössä tajunnut, että olisin varmaan voinut noistakin sanoa, vaan kuuntelin vain lääkärin koko ajan alentuvammaksi muuttuvia komentoja: “Pyöristä sitä selkää nyt kunnolla ja _pidä_se_pyöreänä_.” En varmasti olisi tahallani suoristanut selkää (kuka nyt haluaisi ylimääräisiä pistoja selkärankaansa?) ja vaikeaakin se olisi ollut (kaksi hoitajaa oli pitelemässä yläkroppaani paikallaan), mutta niin hän tuntui kuvittelevan - vaikka sen sain sentään sanottua, että selkä suoristuu ihan omia aikojaan. Viimein tätilääkäri sitten pisti puudutuksen ja jäätiin odottelemaan vaikutusta. Sitä sitten saatiinkin taas odotella ja lopputuloksena koko epiduraaliannoksen käytöstä oli takamuksen oikean puolen ja oikean reiden puutuminen. Ei oikein riittänyt, joten ei kun setälääkäri paikalle ja pistämään spinaalia. Sen laittaminen tuntui inhottavalta, mutta ei mitään sähköiskuja ja kerralla meni oikeaan osoitteeseen ja alakroppa alkoi puutua - ei mikään huippukokemus tämäkään, mutta aikaisempaan verrattuna pikkujuttu. Tähän kaikkeen muuten meni niin kauan aikaa, että Artti (jota ei mitenkään valistettu siitä mitä on meneillään), alkoi jo epäillä jonkin menneen pahasti pieleen, kun häntä ei kutsuttu leikkaussaliin. Ja tuo sama tätilääkäri oli samana päivänä epäonnistunut jonkun toisenkin epiduraalissa - tapahtuukohan tällaista useinkin Kätilöopistolla?

Siinä meni sitten taas jonkin aikaa ennen kuin puuduin ja samaa tahtia puudutuksen asteen syvenemisen kanssa lisääntyivät puistatukset. Välillä vapisin kuin horkassa. Johtui kuulemma puudutteista, eivät taida pitää minusta. Puudutusten häviämiseenkin meni taas suhteellisen pitkään - tosin olihan niitä tyrkittykin minuun huimia määriä. Positiivisena asiana mainittakoon, että aineet eivät sentään aiheuta minulle pahoinvointia!

No, ei tässä kirjoituksessa sen kummempaa pointtia ollut kuin että minä en pidä selkäydinpuudutuksista. Onneksi se kiinnostaa edes minua itseäni. :D

ps. Se raitiovaunussa epiduraalista puhunut oli myöskin sitä mieltä, että puudutus oli kamala. Hänelle se oli laitettu synnytyksessä.

Ihana hiiri! Ja lasten tietokonepeleistä.

Tuazophia Marraskuu 15th, 2005

Mervi-kummi osti Annikalle oman hiiren tietokoneelle. Kun kerran neiti 2v osaa pelata tietokoneella (Naperolaa, Leikkilää, Franklinin kerhotaloa, Peppi-peliä ja Pixelinaa), niin tokihan sitten pitää (kuulemma) olla käteen sopiva hiirikin. Ja kertakaikkiaan ihanan hiiren ostikin! Kyseessä on Logitechin Tiger Mouse, optinen USB-rullahiiri. Pituutta hiirellä on n. 10 cm ja leveyttä n. 5 cm. Ja sopii tosiaan kuin nakutettuna pikkukäteen. Ainut miinus tulee turhan mielenkiintoisesta pohjassa palavasta valosta… ;) Eli voin suositella kaikille sellaisille, joilla lapset käyttävät tietokonetta (toimi ainakin minun Linuxissani suoraan vain kiinni laittamalla ja näppärästi voi itse pitää normaalihiiren samaan aikaan koneessa omaa käyttöä varten). Ja tuo näyttää työpöydälläkin paljon kivemmalta kuin oma tylsä hiireni. Harmi, että aikuisen käteen tuo on liian pieni.

Peleistä hieman:

  • Naperolaa (Elävät kirjat, Alkupolku Naperola 2-4-vuotiaille) Annika on pelannut jo n. vuoden verran ja tykkää siitä kovasti. Hiiren käyttö on harjaantunut tuon pelin myötä valtavasti ja eläinten nimiä yms. Annika on selvästi oppinut tästä. Puhumattakaan sitten siitä kuinka monta kertaa olen itse saanut tarkistettua sähköpostit toiselta koneelta, kun Annika on viihtynyt Naperolan parissa.
  • Leikkilä (Elävät kirjat, Alkupolku Leikkilä 3-5-vuotiaille) on monin osin vielä liian vaikea Annikalle, mutta jotkut kohdat sujuvat aivan mallikkaasti ja Annika tykkää pelata tätä. Ehkä vähän kerrassaan alkavat vaativammatkin tehtävät avautua.
  • Franklinin kerhotalossa (Lasten suosikit, Franklinin kerhotalo 3-vuotiaasta alkaen) on myös monen tasoisia tehtäviä. Kun yhden tason suorittaa, siirtyy seuraavalle tai vaihdon voi itsekin tehdä. Eniten Annikaa on kiinnostanut dinosaurusten luurankojen kokoaminen palasista varjokuvien päälle. Olin hieman hämmästynyt, kun Annika osasi pelata tätä (etukäteen tehtävät tuntuivat vaikeilta), mutta hyvä näin.
  • Peppi-peli (Ahead multimedia, Unicef, Astrid Lindgren’s Pippi) on vaikea ohjata. Pelissä liikutaan napsauttamalla esim. ovea tai laatikostoja ja välillä siis siirrytään pikkupeliin (esim. muistipeli) tai toiseen huoneeseen ja välillä vaikkapa tuolit liikkuvat tai purkeista tulee joku. Anikan logiikka ei ole kuitenkaan tarpeeksi kehittynyt ja usein unohtuu mistä juuri tultiin ja minne oltiin ehkä menossa. Vähän isompana tämä voi olla mielenkiintoisempi.
  • Pixelinan (Kavan, Pixelina peli) olen ostanut vuosia sitten cd-levyn kylkiäisenä. Pelit tuossa eivät ole kovin kummoisia, grafiikka on alkeellista ja ääninäyttely välillä korviasärkevää (onneksi tuon voi laittaa tosi hiljaiselle), mutta Annika tykkää sen peleistä. Erityissuosiossa ovat nuoraa pitkin tanssivat, eri väriset elefantit.

Nuo Alkupolku-pelit ovat mielestäni onnistuneita. Jos suunnittelisin lastenpelejä, niiden pitäisi olla juuri tuollaisia. Franklin on myös oikein mainio ainakin hieman isommille lapsille. Palaute on välitöntä, kuvat selkeitä ja äänet miellyttäviä. Tehtävät vaihtelevat sopivasti, jotta lapsen mielenkiinto jaksaa pysyä yllä sen aikaa minkä peliä nyt yleensä tarvitsee kerralla pelata. Naperolassa, joka on kaikkein pienimmille tarkoitettu, harjoitellaan hiirenkäyttöä muiden ikään sopivien tehtävien lomassa. Samoin näppäimistöllä voi hieman kokeilla näpytellä. Vielä kun näppäimistö (ja pelistä poistuminen) olisi tehty lapsille sopiviksi (eli mikään näppäin ei saisi aiheuttaa pelistä poistumista tms.), niin olisin täysin tyytyväinen.

Nettipeleistä täytyy mainita kaksi: Pikku Kakkosen puuhat (löytyy sieltä saksi-linkistä) ja Disney.com (englanninkielinen). Hauskoja pelejä ja tehtäviä. Jälkimmäisessä ei kyllä kaikki ole ihan pienimmille ja herkimmille (esim. Villains’ Lair), mutta eipä kai tämän ikäiset muutenkaan surffaile omin päin pitkin nettiä. :)

Matematiikkaa

Tuazophia Marraskuu 10th, 2005

Olen aina pitänyt matematiikasta. Yläasteella numeroni ei ollut kuin 8 (tai ainakin niin oli päästötodistuksessa, muita numeroita en niin muista), mutta lähinnä olin laiska, vaikka asiat sinänsä hallitsinkin. Lukiota en ole koskaan käynyt, mutta lukion pitkän matematiikan kurssin laskeskelin kerran yhdestä oppikirjasta. Minulla on myöskin aina ollut tapana alkaa päässä laskien kertoa tai jakaa jotain näkemiäni lukuja (vaikkapa rekisterikilpien numeroita) ja olen pitänyt itseäni matemaattisesti lahjakkaana.

Nyt olen opiskellut yhden kurssin yliopistomatematiikkaa. Sen piti olla kertaus niille, joiden koulumatematiikasta on pitkä aika tai jotka muuten tunsivat tarvitsevansa kurssia: Matematiikka tutuksi. Alku meni hyvin, kokonaisluvut, koordinaatistot, todennäköisyydet ja yhtälöt olivat ihan selviä. Sanalliset tehtävät tyyliin

Isä ja minä olemme yhteensä 54 vuotta. Isä ja isoisä ovat 109 ja isoisä ja minä olemme 85. Kuinka vanha on kukin meistä?

olivat suorastaan nautinnollisia. Mutta jossain vaiheessa pääni sitten sekosi. Syynä olivat todistukset. Minun järkeeni ei käy “Sovitaan, että ykkönen on nolla” tai “Oletetaan, että x kuuluu joukkoon J”. Mitä tekemistä sopimisella (sitäpaitsi ykkönen ei ole nolla, ei ole, EI) ja olettamisella on laskemisen kanssa? No, siis matematiikka ja laskeminenhan ovat toki eri asiat…

Nyt on sitten vuorossa kurssi: Johdatus diskreettiin matematiikkaan. “Diskreetti matematiikka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin äärellinen matematiikka” (älkää hämmästelkö sanamuotoa, noin meille sanottiin). Ja siellä tuo todistelu menee koko ajan vain pahemmaksi. Tämän päivän laskuharjoitusten tehtävien vastauksista osa näytti joltain kummallisen avaruusrodun kirjoitukselta. Ja sillä pitkällä sekasotkulla sitten todistettiin, että jos piste x kuuluu joukkoon A ja sen lisäksi joko joukkoon B tai C, niin piste x kuuluu joko joukkoon A+B tai joukkoon A+C. Ja tämä piti todistaa, koska…?

Minä en ymmärrä matemaatikkoja. Ja tästä on tentti.

Apua!

Lapsentekoilta ja oma tarinani

Tuazophia Marraskuu 9th, 2005

“Onko jokaisella oikeus saada lapsi keinolla millä hyvänsä? Kuka kelpaa vanhemmaksi ja kuka siitä päättää? Onko lapsi oikeus, velvollisuus, kohtalo vai lahja?” Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillan, Lapsentekoillan, aiheena eilen illalla ja uusintana keskiviikkona 9.11. klo 13.55 TV2. Keskustelua oli suuntaan ja toiseen ja erilaiset mielipiteet herättivät ajatuksia. Ajattelin kirjoittaa oman tarinani, ehkä sekin herättää ajatuksia jossakin lukijassa. Kirjoitus on tosiaan oma mielipiteeni, vaikka puhun välillä me-muodossa; Artti saattaisi kirjoittaa aivan erilaisen tarinan.

Nuorena ajattelin, että haluan paljon lapsia. Kymmenen tuntui ihan järkevältä määrältä, vähintään nyt viisi kuitenkin. Silti olin sitä mieltä, että jos en lapsia saa luonnollisin keinoin, niin hedelmöityshoitoihin en lähde. Jos minussa olisi jokin vika (tai miehessäni olisi), niin en sitä haluaisi siirtää eteenpäin keinolla millä hyvänsä. Adoptiolasta mietin vaihtoehtona, koska tiesin haluavani lapsia ja maailmassa on valmiiksi lapsia, jotka tarvitsevat kotia. En kuitenkaan tehnyt mitään ratkaisuja, koska asia ei ollut mitenkään akuutti.

Mieheni oli sitten sitä mieltä, että yksi lapsi olisi ihan riittävästi, maksimissaan kaksi. Vaikken vieläkään ole suostunut tekemään asiasta mitään sopimuksia ;) jouduin toteamaan, että ei niitä sitten varmaan viittä puhumattakaan kymmenestä. Mutta aluksi tietysti yhteisistä lapsista puhuminen oli pelkkää teoriaa. Kun sitten aloimme miettiä, että lapsi voisi perheeseemme tulla ihan käytännössäkin, oli adoptio alusta alkaen mukana. Jotenkin niin se kävi, että sisareni mainitsi kai televisiohjelmassa näkemästään adoptiolapsesta, että olisiko tuollainen tumma lapsi sitten kiva. Ja illalla nukkumaan käydessämme mies sanoi pohtineensa, että itse asiassa meidän perheeseemme voisi kuulua vaikka tummakin lapsi. Eikä siinä montaa päivää mennyt kun oli selvää, että meidän perheeseemme saisi tulla lapsia, olivat sitten biologisia tai adoptoituja. (Huomatkaa, että tässä vaiheessa oli tosiaan jo puhe muodossa “lapsia” ;)). Silloin elettiin kesää 2002.

Soittelin adoptiotoimistoihin ja tilailin materiaalia adoptiosta. Maaksi valitsimme jo tässä vaiheessa Etiopian, koska se vain tuntui hyvältä ja oli vaatimuksiltaan meille sopiva. Jono jo pelkästään adoptioinfoon oli reilu puoli vuotta ja varasimme sitten ensimmäisen mahdollisen ajan helmikuulle 2003. Raskaaksi tulin jossain vaiheessa syksyä, mutta päätimme kuitenkin käydä infon, koska uskoimme, että haluamme jatkaa adoptioprosessia synnytyksen jälkeen heti kun mahdollista. Laitoinkin perhelomakkeen postiin Annikan ollessa parin kuukauden ikäinen eli syksyllä 2003.

Meille adoptiolapsi ei missään vaiheessa ole ollut toisisijainen ratkaisu. Meillä ei ole mitään tarvetta siirtää omaa geneettistä perimäämme eteenpäin - meissä ei ole mitään niin ihmeellistä geenien tasolta tarkasteltuna. En edes koe biologista sidettä mitenkään vahvasti Annikan kanssa, joten tuskin seuraavankaan kanssa biologisen siteen puutosta. Lapsi ei myöskään ollut “meille bio ja ado”-projekti alusta asti. Oli vain päätös haluta lapsia jollain tavalla. Edelleen meillä on halu saada lapsi (tai lapsia) jollain tavalla. Tietysti sitouduimme adoptioprosessiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja siihen liittyy myös sitoutuminen prosessin aikaiseen ehkäisyyn, mutta adoptio ei ole tässä nykyisessäkään prosessissa itsetarkoitus, vaan tunne perheestämme puuttuvasta palasta, joka löytynee jostain nykyisen perhepiirimme ulkopuolelta.

En itse asiassa oikein ymmärrä adoptiokirjallisuudesta lukemaani ajatusta siitä, että adoptioprosessiin ryhtyessään perheen täytyisi hylätä ajatus biologisesta lapsesta ja sen sijaan kehittää haaveet ja unelmat adoptiolapsesta. En pysty ajattelemaan näitä vaihtoehtoisina, koska itselläni on vahvana haave lapsesta ja lapsen perheeseentulotapa on sitten käytännön asioita, jotka vain pitää päättää jossain vaiheessa. En osaa sanoa millä tavalla meille tulisi lisää lapsia, jos aletaan jossain vaiheessa suunnitella kolmatta lasta.

Olen miettinyt sitäkin, että onko biologisen lapsen synnyttäminen sitten oikein. Olisihan lapsia riittänyt varmaan useampiakin adoption kautta meidän perheeseemme. Toisaalta meissä ei kummassakaan ole tietääksemme mitään suurempia puutteita joiden vuoksi geeniperimän edelleensiirtäminen pitäisi jättää väliin, joten ei se kai väärinkään ole.

Alun kysymyksiin vastaisin siis seuraavasti omalta kohdaltani:
“Onko jokaisella oikeus saada lapsi keinolla millä hyvänsä?” En olisi valmis mihin tahansa keinoihin bioraskauden aikaansaamiseksi enkä toki myöskään adoptiolapsen saamiseksi.

“Kuka kelpaa vanhemmaksi ja kuka siitä päättää?” Vanhemmaksi kelpaa sellainen, joka vanhemmaksi tulee; ainakin jostain näkökulmasta ajateltuna. Ja kuka siitä sitten päättää? Jumala luultavimmin. Maalliselta kannalta ajateltuna onkin vaikeampi keksiä päättävää tahoa - toki jokainen voi ainakin sen omalta osaltaan päättää, että ei halua tai kelpaa vanhemmaksi.

“Onko lapsi oikeus, velvollisuus, kohtalo vai lahja?” Lahja.

Tux tuli valmiiksi

Tuazophia Marraskuu 7th, 2005

Valitettavasti taas kuvaton neulekirjoitus. Taaskaan eivät tietokone ja kamera työskentele yhdessä. Mutta sanallinen kertomus sitten edes.

Neuloin Artille syntymäpäivälahjaksi Tux-kaulahuivin muunnelman. Itselläni väreinä olivat (minulla jo valmiiksi olleet) harmaa 7 veljestä ja luonnonvalkoinen Wool, joten pingviinistä tuli albiinoversio. Lisäksi totesin huivista tulevan liian leveän ja Tuxin kuvan tehtyäni siirryin tekemään vain harmaalla joustinneuletta, jolla sitten tein huivin loppuun saakka = en tehnyt Linux-tekstiä toiseen päähän. Hapsut tein kumpaankin päähän valkoisella ja harmaalla. Olen huiviin tyytyväinen ja se tulee varmasti lämmittämään miestä talven tuiskuissa. Meillä nimittäin varma talven alkamisen merkki on mies, joka tulee märkänä kotiin loskasäästä ja alkaa katsella työpaikkoja jostain etelämmästä. :D

Minulla oli tarkoitus tehdä isäinpäivälahjaksi tuon pariksi lapaset ja ehkä pipo, mutta sain toivomuksen villasukista, joten sitten ne. Tosin hieman tuli alkuun ongelmia, kun yritin löytää sopivaa silmukkamäärää (lanka 7 veljestä, puikot 4 mm). Ensimmäiset yritykset olisivat ehkä ennemmin käyneet pipoksi… No, ehkä se 14 s /puikko = 56 s on sopiva…

Löysin myös uuden toteutettavan kolmiohuivin. Miksiköhän en ennemmin ole huomannut Roosa-huivia, vaikka olen kaikkia Ulla-neulelehtiä selaillut hyvin useasti?

« Prev - Next »