Selkäydinpuudutuksia
Tuazophia Marraskuu 16th, 2005
Ihan vaan tuli mieleen raitiovaunussa kuullun keskustelun pohjalta…
Minulle on tehty nilkkaleikkaus epiduraalipuudutuksessa. Puudutus oli kamala. Itse pistos tuntui halkaisevan minut kahtia (ei se voinut olla neula, oli varmasti miekka tai vähintään veitsi) ja tulevan navasta ulos. Oikeastaan se ei sattunut, mutta oli niin ällöttävä kokemus, että päätin olla moiseen enää joutumatta. Mitenkään asiaa ei auttanut se, että ensin aine ei meinannut alkaa vaikuttaa ja sitten vaikutus ei meinannut hävitä. Voitte siis vain kuvitella, että toivoin kädet kyynärpäitä myöten ristissä selviäväni synnytyksestä ilman moista kauheutta (tai että ainakin unohtaisin kauheudet ja näkisin epiduraalin vain vapautuksena kivuista).
No, Annikahan syntyi suunnitellulla sektiolla suuren kokonsa vuoksi. Nukutus olisi ollut paljon huonompi vaihtoehto, joten ei kun puudutusainetta epiduraalitilaan. Nukutuslääkäri käski sanoa, jos sattuu ja alkoi tökkiä. Ei sattunut missään vaiheessa, mutta sain sähköiskun kaltaisia tuntemuksia selkärankaan ja selkä aina niiden myötä oikeni refleksinomaisesti. En siinä pöpperössä tajunnut, että olisin varmaan voinut noistakin sanoa, vaan kuuntelin vain lääkärin koko ajan alentuvammaksi muuttuvia komentoja: “Pyöristä sitä selkää nyt kunnolla ja _pidä_se_pyöreänä_.” En varmasti olisi tahallani suoristanut selkää (kuka nyt haluaisi ylimääräisiä pistoja selkärankaansa?) ja vaikeaakin se olisi ollut (kaksi hoitajaa oli pitelemässä yläkroppaani paikallaan), mutta niin hän tuntui kuvittelevan - vaikka sen sain sentään sanottua, että selkä suoristuu ihan omia aikojaan. Viimein tätilääkäri sitten pisti puudutuksen ja jäätiin odottelemaan vaikutusta. Sitä sitten saatiinkin taas odotella ja lopputuloksena koko epiduraaliannoksen käytöstä oli takamuksen oikean puolen ja oikean reiden puutuminen. Ei oikein riittänyt, joten ei kun setälääkäri paikalle ja pistämään spinaalia. Sen laittaminen tuntui inhottavalta, mutta ei mitään sähköiskuja ja kerralla meni oikeaan osoitteeseen ja alakroppa alkoi puutua - ei mikään huippukokemus tämäkään, mutta aikaisempaan verrattuna pikkujuttu. Tähän kaikkeen muuten meni niin kauan aikaa, että Artti (jota ei mitenkään valistettu siitä mitä on meneillään), alkoi jo epäillä jonkin menneen pahasti pieleen, kun häntä ei kutsuttu leikkaussaliin. Ja tuo sama tätilääkäri oli samana päivänä epäonnistunut jonkun toisenkin epiduraalissa - tapahtuukohan tällaista useinkin Kätilöopistolla?
Siinä meni sitten taas jonkin aikaa ennen kuin puuduin ja samaa tahtia puudutuksen asteen syvenemisen kanssa lisääntyivät puistatukset. Välillä vapisin kuin horkassa. Johtui kuulemma puudutteista, eivät taida pitää minusta. Puudutusten häviämiseenkin meni taas suhteellisen pitkään - tosin olihan niitä tyrkittykin minuun huimia määriä. Positiivisena asiana mainittakoon, että aineet eivät sentään aiheuta minulle pahoinvointia!
No, ei tässä kirjoituksessa sen kummempaa pointtia ollut kuin että minä en pidä selkäydinpuudutuksista. Onneksi se kiinnostaa edes minua itseäni. 
ps. Se raitiovaunussa epiduraalista puhunut oli myöskin sitä mieltä, että puudutus oli kamala. Hänelle se oli laitettu synnytyksessä.
Eli voin suositella kaikille sellaisille, joilla lapset käyttävät tietokonetta (toimi ainakin minun Linuxissani suoraan vain kiinni laittamalla ja näppärästi voi itse pitää normaalihiiren samaan aikaan koneessa omaa käyttöä varten). Ja tuo näyttää työpöydälläkin paljon kivemmalta kuin oma tylsä hiireni. Harmi, että aikuisen käteen tuo on liian pieni.
