Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu
Tuazophia Maaliskuu 14th, 2006
Tilasin tuon kirjan Adoptioperheet ry:ltä ja eilen se kolahti postilaatikosta. Luin kirjan saman tien (onneksi piti matkustella kouluun ja takaisin ja odotella koululla) ja kyllä kannatti! Vuorotellen itketti ja nauratti - mikä ei tietysti julkisissa liikennevälineissä ole suotavaa, mutta en välittänyt.
Kirja kertoo Bangladeshista 2-vuotiaana adoptoidun Anun tarinan ja sisältää paljon hänen pohdiskelujaan adoptiosta. Hänen tarinansa on sikäli erikoinen (ja erityisen surullinen), sillä hänen adoptioäitinsä kuolee Anun ollessa 8-vuotias ja -isä kymmenen vuotta myöhemmin. On rankkaa lukea vaikeuksista, joita hänellä on lapsena ollut, jos alkaa ajatella, että minun lapsillenikin voisi käydä näin. Onneksi se kuitenkin on epätodennäköistä.
Mylläri jakaa kanssani ajatukset monista adoptioon liittyvistä asioista. Erilaisuudesta ei toisaalta tarvitse tehdä suurta numeroa (”Tässä on Anu, adoptoitu” kuulostaa tosiaan turhalta korostukselta), mutta toisaalta sen esittäminen hyvänä asiana kohottaa lapsen itsetuntoa. Ongelmien tuloon kannattaa varautua henkisesti, mutta kaikki ongelmat eivät johdu adoptiosta, eikä ongelmia pidä etsimällä etsiä - kaikilla niitä ei ole. Pelkkä sama syntymämaa ei tee kenestäkään ystäviä, mutta joitain samantyyppisen taustan omaavia olisi hyvä tuntea, koska muut kuin adoptoidut eivät voi tietää miltä adoptio tuntuu - toisaalta esimerkiksi rasismista voi puhua myös maahanmuuttajien tai romaneiden kanssa. Ja paljon muuta.
Hyviä näkökohtia tuli myös esimerkiksi kiusaamistilanteisiin puuttumisesta (lapsi ei aina halua siitä suurta numeroa, mutta asia kannattaa kuitenkin puhua selväksi) ja vaikkapa sopivien hiusten- ja ihonhoitoaineiden saamisen vaikeudesta (jopa rakkolaastarit on tehty vain vaalealle iholle sopivaksi). Yllättävää oli Anun huomio siitä, kuinka suomalaista verenperintöä mainostettiin esimerkiksi armeijassa - kaikki ulkomaalainen on koettava mahdollisena uhkana.
Vaikka kirja toisaalta oli rankka, suosittelen sen lukemista kaikille. Ei pelkästään adoptoijille, adoptoitujen sukulaisille ja adoptiolasten asioista huolehtiville viranomaisille, vaan todellakin kaikille. Adoptoituja on yhteiskunnassa koko ajan enemmän ja toisaalta myös maahanmuuttajat ja heidän lapsensa kokevat samanlaisia ongelmia, joten voisi väittää, että lähes kaikki suomalaiset ovat joskus tilanteessa, joissa kirjan herättämistä oivalluksista ja ajatuksista olisi hyötyä.
Kiitos kirjastasi, Anu!
Samoin, luettu on ja suosittelen!
Kiitos Anu!
I am from Bangladesh and a father of three children. I have been living in helsinki for the last 15 yrs. Our children are born in Finland. Thanks TV2 for presenting excellent programme. Still I have few more questions to discuss with Anu. Our children are very much interested to talk to Anu. So, is it possible to get telephone number, address of Anu? our children asked me to collect these information about anu.
Best regards,
Zahi
Luen kirjaa ja voin jo puolenvälin jälkeen sanoa etten ole koskaan lukenut mitään ihanampaa. Enkä koskaan varmaan tule löytämään koskettavampaa kirjaa. Itse olen diabee- testa sairastanut piestä pitäen. Itken Anun kohtaloa suurimman osan aikaa ja pystyn sa- maistumaan hänen tunteisiinsa.
Haluaisin “pelastaa” aikuisena pienen lapsen (kuten Anulle tehtiin) Joten kirja saa todella ajattelemaan onko se sittenkään hyväksi, vaikka olosuhteet ovat melkein, kolmessakymme- nessä vuodessa muuttuneet.
Toinen toiveeni on tulla yhtä taitavaksi kirjoittajaksi. Sillä ihailen todella paljon Anun rohke- aa ja samalla kuitenkin niin koskettavaa kirjoittamis tapaa.
Olen Suomessa syntynyt italialaisesta isästä ja pohjalaisesta äidistä (Alavutelainen!).
Olen jo monia vuosia asunut Italiassa.
2005 aloitettiin adoptio prosessi ja heti tiedettiin ettei voitu euroopalaista lasta saada.
2007 matkalla Suomessa ostin Anun kirjan… en kyennyt lukemaan sitä loppuun, erilasen todellisuus on aina läsnä: lapsena Suomessa ei ollut helppo kuljettaa nimeäni ja ihoani joka ruskettui aika tummaksi, Italiassa korkeat poskipäät ja vaaleat silmät vetävät huomiota osakseen.
Lapsemme tulee Etiopiasta, 11v. tyttö.
Tumma ihoinen ja kikkura tukka.
Vaikeuksia tulee olemaan…
Toivon että minä ja mieheni tulemme olemaan mahdollisimman pitkään tyttäremme rinnalla, tukemassa ja ohjaamassa häntä vaikeuksien sattuessa. Vaikeudet ei ole vain rodullisia tai sukupuoleen liittyviä.
Kerttu-mummoni oli taistelia, Einari-vaari kävi sodat..löydän itsestäni samaa voimaa ongelmien edessä!
Toivon kykeneväni lukemaan loppuun Anun kirjan, olen varma että avaa silmiäni vielä enemmän.
Kiitos Anu ja lykkyä tykö kaikille projekteillesi!