Tuazophia Marraskuu 9th, 2005
“Onko jokaisella oikeus saada lapsi keinolla millä hyvänsä? Kuka kelpaa vanhemmaksi ja kuka siitä päättää? Onko lapsi oikeus, velvollisuus, kohtalo vai lahja?” Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillan, Lapsentekoillan, aiheena eilen illalla ja uusintana keskiviikkona 9.11. klo 13.55 TV2. Keskustelua oli suuntaan ja toiseen ja erilaiset mielipiteet herättivät ajatuksia. Ajattelin kirjoittaa oman tarinani, ehkä sekin herättää ajatuksia jossakin lukijassa. Kirjoitus on tosiaan oma mielipiteeni, vaikka puhun välillä me-muodossa; Artti saattaisi kirjoittaa aivan erilaisen tarinan.
Nuorena ajattelin, että haluan paljon lapsia. Kymmenen tuntui ihan järkevältä määrältä, vähintään nyt viisi kuitenkin. Silti olin sitä mieltä, että jos en lapsia saa luonnollisin keinoin, niin hedelmöityshoitoihin en lähde. Jos minussa olisi jokin vika (tai miehessäni olisi), niin en sitä haluaisi siirtää eteenpäin keinolla millä hyvänsä. Adoptiolasta mietin vaihtoehtona, koska tiesin haluavani lapsia ja maailmassa on valmiiksi lapsia, jotka tarvitsevat kotia. En kuitenkaan tehnyt mitään ratkaisuja, koska asia ei ollut mitenkään akuutti.
Mieheni oli sitten sitä mieltä, että yksi lapsi olisi ihan riittävästi, maksimissaan kaksi. Vaikken vieläkään ole suostunut tekemään asiasta mitään sopimuksia 
jouduin toteamaan, että ei niitä sitten varmaan viittä puhumattakaan kymmenestä. Mutta aluksi tietysti yhteisistä lapsista puhuminen oli pelkkää teoriaa. Kun sitten aloimme miettiä, että lapsi voisi perheeseemme tulla ihan käytännössäkin, oli adoptio alusta alkaen mukana. Jotenkin niin se kävi, että sisareni mainitsi kai televisiohjelmassa näkemästään adoptiolapsesta, että olisiko tuollainen tumma lapsi sitten kiva. Ja illalla nukkumaan käydessämme mies sanoi pohtineensa, että itse asiassa meidän perheeseemme voisi kuulua vaikka tummakin lapsi. Eikä siinä montaa päivää mennyt kun oli selvää, että meidän perheeseemme saisi tulla lapsia, olivat sitten biologisia tai adoptoituja. (Huomatkaa, että tässä vaiheessa oli tosiaan jo puhe muodossa “lapsia” ;)). Silloin elettiin kesää 2002.
Soittelin adoptiotoimistoihin ja tilailin materiaalia adoptiosta. Maaksi valitsimme jo tässä vaiheessa Etiopian, koska se vain tuntui hyvältä ja oli vaatimuksiltaan meille sopiva. Jono jo pelkästään adoptioinfoon oli reilu puoli vuotta ja varasimme sitten ensimmäisen mahdollisen ajan helmikuulle 2003. Raskaaksi tulin jossain vaiheessa syksyä, mutta päätimme kuitenkin käydä infon, koska uskoimme, että haluamme jatkaa adoptioprosessia synnytyksen jälkeen heti kun mahdollista. Laitoinkin perhelomakkeen postiin Annikan ollessa parin kuukauden ikäinen eli syksyllä 2003.
Meille adoptiolapsi ei missään vaiheessa ole ollut toisisijainen ratkaisu. Meillä ei ole mitään tarvetta siirtää omaa geneettistä perimäämme eteenpäin - meissä ei ole mitään niin ihmeellistä geenien tasolta tarkasteltuna. En edes koe biologista sidettä mitenkään vahvasti Annikan kanssa, joten tuskin seuraavankaan kanssa biologisen siteen puutosta. Lapsi ei myöskään ollut “meille bio ja ado”-projekti alusta asti. Oli vain päätös haluta lapsia jollain tavalla. Edelleen meillä on halu saada lapsi (tai lapsia) jollain tavalla. Tietysti sitouduimme adoptioprosessiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja siihen liittyy myös sitoutuminen prosessin aikaiseen ehkäisyyn, mutta adoptio ei ole tässä nykyisessäkään prosessissa itsetarkoitus, vaan tunne perheestämme puuttuvasta palasta, joka löytynee jostain nykyisen perhepiirimme ulkopuolelta.
En itse asiassa oikein ymmärrä adoptiokirjallisuudesta lukemaani ajatusta siitä, että adoptioprosessiin ryhtyessään perheen täytyisi hylätä ajatus biologisesta lapsesta ja sen sijaan kehittää haaveet ja unelmat adoptiolapsesta. En pysty ajattelemaan näitä vaihtoehtoisina, koska itselläni on vahvana haave lapsesta ja lapsen perheeseentulotapa on sitten käytännön asioita, jotka vain pitää päättää jossain vaiheessa. En osaa sanoa millä tavalla meille tulisi lisää lapsia, jos aletaan jossain vaiheessa suunnitella kolmatta lasta.
Olen miettinyt sitäkin, että onko biologisen lapsen synnyttäminen sitten oikein. Olisihan lapsia riittänyt varmaan useampiakin adoption kautta meidän perheeseemme. Toisaalta meissä ei kummassakaan ole tietääksemme mitään suurempia puutteita joiden vuoksi geeniperimän edelleensiirtäminen pitäisi jättää väliin, joten ei se kai väärinkään ole.
Alun kysymyksiin vastaisin siis seuraavasti omalta kohdaltani:
“Onko jokaisella oikeus saada lapsi keinolla millä hyvänsä?” En olisi valmis mihin tahansa keinoihin bioraskauden aikaansaamiseksi enkä toki myöskään adoptiolapsen saamiseksi.
“Kuka kelpaa vanhemmaksi ja kuka siitä päättää?” Vanhemmaksi kelpaa sellainen, joka vanhemmaksi tulee; ainakin jostain näkökulmasta ajateltuna. Ja kuka siitä sitten päättää? Jumala luultavimmin. Maalliselta kannalta ajateltuna onkin vaikeampi keksiä päättävää tahoa - toki jokainen voi ainakin sen omalta osaltaan päättää, että ei halua tai kelpaa vanhemmaksi.
“Onko lapsi oikeus, velvollisuus, kohtalo vai lahja?” Lahja.
