Archive for the 'Adoptio' Category

Annika tutkimuskohteena

Tuazophia Heinäkuu 3rd, 2006

Annika on osallistunut Päivi Kovasiiven tekemään tutkimukseen lapsen puheen kehityksestä ja pitkien sanojen oppimisesta. Päivi on käynyt meillä kolme kertaa kuvaamassa (2v, 2,5v ja 3v) ja aluksi kävimme kielentasotestissä. Saattaa olla, että vielä viisivuotiaana pääsemme verrokkiryhmään (tutkimuksessa on huuli- ja suulakihalkiolapsia sekä verrokkiryhmä), mutta muutoin tämä oli nyt tässä.

Kuvauksissa olemme lukeneet sanakansiota ja kirjoja. Lähinnä käyty erilaisia sanoja läpi. Välilä Annika kyllä huijaa ja väittää, ettei muista, mutta suurin osa sanoista (kuvista) tulee uudelleen kansiossa, joten yleensä ne jossain vaiheessa putkahtavat suusta. Annika on ollut kuvaustilanteissa innoissaan ja myöhemminkin selittänyt kuvaustilanteita muille. Kai se on hauskaa, kun on selvästi mielenkiinnon kohteena. :D
Tällaiset tutkimukset on ihan kivoja, koska itsekin kiinnittää paremmin huomiota Annikan puheeseen, kun kuvausaika on ollut lähellä. Mitenkään emme ole harjoitelleet erikseen sanoja tms. Mutta tulee kuunneltua tarkemmin sanamuotoja yms. eikä vain puheen sisältöä. Erityisen hauskaa tulee olemaan videokopion saaminen. On jännää katsoa, miten puolenkin vuoden ero vaikuttaa puheeseen.

Adoption kannaltakin tämä on ollut mielenkiintoista. Annikan puhe on kaiketi ihan keskivertoa tämän ikäiselle, enkä ole sitä sen enempää miettinytkään. Seuraavan lapsen kohdalla tulee kuitenkin varmasti seurattua vielä tarkemmin sanojen kehittymistä yms. Ja nyt meillä on puolisen tuntia nauhalla Annikan puhetta näiltä ikäkausilta, joten pystyy vähän vertaamaan. Toki jokainen lapsi kehittyy muutenkin omaan tahtiinsa, mutta kyllä siitä jotain vertailukohtaa saa.

Pitkästä aikaa

Tuazophia Kesäkuu 15th, 2006

Annika leikkiiSitä se kesä teettää, ettei saa edes blokattua. ;) Tässä vähän päivitystä elämään:

Annika aloitti isojen ryhmässä ja on nyt Kettu. Ryhmä on pienryhmä (12 lasta; 3-5-vuotiaita) ja osalla lapsista on dysfasia, ja esim. Annika ns. tukilapsi (eli lapsi, jonka kielenkehitys on ikäryhmänsä tasolla). Ryhmässä on neljä aikuista, joista yksi erityislastentarhanopettaja. Mielellämme laitoimme Annikan tuohon ryhmään. Normaalissa isojen ryhmässä kun olisi 21 lasta ja kolme aikuista. Annikakin tuntuu ryhmässä viihtyvän ja menee isompien mukana ihan sujuvasti eikä huomaa itse lainkaan olevansa paljon pienempi. :D Annika kävi myöskin kolmevuotislääkärineuvolassa ja terve tyttö on kaikin puolin. Pituutta tasan 100 cm ja painoa 17 kg. Pitkä on siis edelleen ikäisekseen.

Annika on myös alkanut hiljalleen ymmärtämään jotain pikkusisaruksista ja juttelee silloin tällöin pikkusiskosta tai -pikkuveljestä. Minulla oli vanha karttapallo ja laitoin siihen merkit suunnilleen Vantaan ja Addis Abeban kohdille. Nyt Annika voi hämmästyttää vieraita selvittämällä sujuvasti, missä asuu Annika ja mistä mennään hakemaan pikkuveljeä tai -siskoa lentokoneella. Eihän se tietysti oikeasti ymmärrä karttapallon ideaa, mutta kyllä tuo juttu näyttää tosi fiksulta noin pienen tytön suusta. :D

PiirustustaTodennäköistä on, että nimeäminen ei tule nyt kesän aikana ja osan syksyä tuomioistuimet on kiinni eli vähintään syksylle se todennäköisesti menee.

Toisaalta ihan hyvä, sillä sain itselleni iltapäiväkerhon ohjaajan paikan ja odotan töiden alkamista jo innolla. Aamupäivisin olen edelleen opiskelija, mutta lisäraha ei koskaan ole pahaksi. Ja lasten parissa työskenteleminen on niin hauskaa, että melkein toivoisin elokuun jo tulevan. Sitähän ei koskaan tiedä, kuinka kauan sitten ehdin työtä tehdä, mutta todennäköisesti nyt useamman kuukauden kuitenkin - ehkä jopa koko vuoden.

Autokin meille on tulossa. Juuri tänään kuultiin, että saadaan se tämän kuun lopussa tai ensi kuun alussa. Kyseessä on Opel Zafira ja bloggailen siitä sitten ehkä enemmän, kunhan saan käyttökokemusta. Tähän mennessä (koeajojen perusteella) auto on vaikuttanut ihan hyvältä. Artti varmaan ainakin kertoo autosta tarkemmin, kunhan se tosiaan oikeasti saadaan. Vaikka ilman autoakin ollaan hyvin tultu toimeen, odotan innolla aiemmin tekemiäni “isoja” kauppareissuja. Tarkoittaa sitä, että käyn kerran viikossa tekemässä ruokaostokset ja viikolla sitten vaan tarvittaessa haetaan jotain. Tämä säästää rahaa ja hermoja. Samoin joihinkin paikkohin on helpompi mennä autolla kuin vaihtaa monta kertaa julkisia lapsen ja matkatavaroiden kanssa.

Yritän saada lähipäivinä kuvan ainakin tekemästäni neulepaidasta. Tein sen langanlopuista ilman minkäänlaisia ohjeita ja olen siihen tosi tyytyväinen.

Mutta eiköhän tässä ollut riittävästi päivitystä. This is my comeback!

Adoptiosta

Tuazophia Huhtikuu 27th, 2006

Olen pikkuhiljaa alkanut kertoa adoptiosta myös “ulkopuolisille”. Yksi naapuri oli asiasta lukenut täältä blogista (moi, jos satut paikalle!) ja olen puhunut tästä myös päiväkodissa muille vanhemmille ja muille tuttaville. Sukulaiset ja kaverithan tietävätkin jo. Kaikkien kommentit ovat olleet positiivisia, joskin muutama “sehän on hyvä vaihtoehto, jos ei voi saada lapsia”-kommentti on tullut. Niitäkään en kuitenkaan viitsi laskea negatiivisiksi ja en ole sinänsä korjannut ajatusta meidän lapsettomuudestamme, vaan antanut ymmärtää, että itse asiassa adoptio on (ainakin meidän mielestämme) ylipäänsä hyvä tapa saada lapsia.

Pidän tärkeänä, että esimerkiksi päiväkodissa asiasta tiedetään, koska näin he osaavat ehkä jo etukäteenkin pohjustaa asiaa muille lapsille. Ja toisaalta henkilökunta pystyy valmistautumaan myös itse mahdollisesti lapsilta tuleviin kysymyksiin tms. Muille ihmisille kertomisella haluan yleisesti levittää tietoa adoptiosta ja saada ihmiset ajattelemaan adoptiota enemmän, jolloin siitä tulee jokapäiväisempi asia. Ehkä meidän lastemme ollessa aikuisia adoptio on yhä usemmille todellinen valinta.

Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu

Tuazophia Maaliskuu 14th, 2006

Tilasin tuon kirjan Adoptioperheet ry:ltä ja eilen se kolahti postilaatikosta. Luin kirjan saman tien (onneksi piti matkustella kouluun ja takaisin ja odotella koululla) ja kyllä kannatti! Vuorotellen itketti ja nauratti - mikä ei tietysti julkisissa liikennevälineissä ole suotavaa, mutta en välittänyt.

Kirja kertoo Bangladeshista 2-vuotiaana adoptoidun Anun tarinan ja sisältää paljon hänen pohdiskelujaan adoptiosta. Hänen tarinansa on sikäli erikoinen (ja erityisen surullinen), sillä hänen adoptioäitinsä kuolee Anun ollessa 8-vuotias ja -isä kymmenen vuotta myöhemmin. On rankkaa lukea vaikeuksista, joita hänellä on lapsena ollut, jos alkaa ajatella, että minun lapsillenikin voisi käydä näin. Onneksi se kuitenkin on epätodennäköistä.

Mylläri jakaa kanssani ajatukset monista adoptioon liittyvistä asioista. Erilaisuudesta ei toisaalta tarvitse tehdä suurta numeroa (”Tässä on Anu, adoptoitu” kuulostaa tosiaan turhalta korostukselta), mutta toisaalta sen esittäminen hyvänä asiana kohottaa lapsen itsetuntoa. Ongelmien tuloon kannattaa varautua henkisesti, mutta kaikki ongelmat eivät johdu adoptiosta, eikä ongelmia pidä etsimällä etsiä - kaikilla niitä ei ole. Pelkkä sama syntymämaa ei tee kenestäkään ystäviä, mutta joitain samantyyppisen taustan omaavia olisi hyvä tuntea, koska muut kuin adoptoidut eivät voi tietää miltä adoptio tuntuu - toisaalta esimerkiksi rasismista voi puhua myös maahanmuuttajien tai romaneiden kanssa. Ja paljon muuta.

Hyviä näkökohtia tuli myös esimerkiksi kiusaamistilanteisiin puuttumisesta (lapsi ei aina halua siitä suurta numeroa, mutta  asia kannattaa kuitenkin puhua selväksi) ja vaikkapa sopivien hiusten- ja ihonhoitoaineiden saamisen vaikeudesta (jopa rakkolaastarit on tehty vain vaalealle iholle sopivaksi). Yllättävää oli Anun huomio siitä, kuinka suomalaista verenperintöä mainostettiin esimerkiksi armeijassa - kaikki ulkomaalainen on koettava mahdollisena uhkana.

Vaikka kirja toisaalta oli rankka, suosittelen sen lukemista kaikille. Ei pelkästään adoptoijille, adoptoitujen sukulaisille ja adoptiolasten asioista huolehtiville viranomaisille, vaan todellakin kaikille. Adoptoituja on yhteiskunnassa koko ajan enemmän ja toisaalta myös maahanmuuttajat ja heidän lapsensa kokevat samanlaisia ongelmia, joten voisi väittää, että lähes kaikki suomalaiset ovat joskus tilanteessa, joissa kirjan herättämistä oivalluksista ja ajatuksista olisi hyötyä.

Kiitos kirjastasi, Anu!

Hedelmöityshoitolaki

Tuazophia Helmikuu 24th, 2006

Minun mielestäni lapsen pitäisi saada tietää biologisista vanhemmistaan täytettyään 18 vuotta.

En ollut aikonut kommentoida asiaa lainkaan, mutta koska tuohduin tavasta, jolla kansanedustaja Jyrki J. Kasvi blogissaan (24.12.) asiaa käsittelee, niin vastine lienee paikallaan.

Luovuttajamäärät ehkä laskisivat, jolloin hedelmöityshoidolla saataisiin vähemmän lapsia, mutta tässä ei puhuta luovuttajien oikeudesta tai hedelmöityshoidoissa käyvien oikeuksista, vaan lapsen oikeuksista. Lapsi on se, jolta ei kysytä haluaako hän syntyä näihin tai noihin olosuhteisiin, joten hänen oikeutensa menevät hänen kohtalostaan päättäneiden biologisten ja muiden vanhempien oikeuksien edelle.

Adoptiossa puhutaan aina siitä, kuinka tärkeää lapselle on tietää biologisesta taustastaan. Kuten aiemmassa viestissäni totesin, se ei ole aina mahdollista, mutta silloin kun se on, siitä voi olla suuri etu lapsen identiteetin rakentamiselle. Hedelmöityshoidossa ei edes ole sitä puolustusta, että lapsen on parempi kuitenkin saada rakastava koti ja traumatisoitua siitä, ettei elä biologisten vanhempiensa kanssa kuin elää laitoksessa.

Tietysti voi aina jättää kertomatta, että lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidolla (Kasvin mukaan Ruotsissa vain 11 %:lle hedelmöityshoidoilla saaduista lapsista on kerrottu asiasta), mutta mielestäni se ei oikeasti edes ole mikään vaihtoehto varsinkaan siinä tapauksessa, jos on käytetty vieraita sukusoluja. Aiemmin Suomessa ei pidetty niin tärkeänä kertoa adoptiostakaan lapselle, jolloin tuli tapauksia, joissa lapsi sai aikuisena tietää olevansa adoptoitu ja yleensä siitä seurasi jonkinlainen identiteettikriisi, kun henkilö tunsi oman elämänsä perustuneen valheelle. Uskoisin, että tässä voisi hyvinkin käydä samoin. Sitäpaitsi, eivätkö nuo vanhemmat tunne, että kertomaton, tärkeä tieto vaikuttaisi heidän ja lapsen väleihin?

Kasvin tekstistä käy myös ilmi, että ainakin Ruotsissa harva on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta saada selville biologinen alkuperänsä (tosin ensimmäsiet hedelmöityshoitolain piiriin kuuluneet lapset tulivat Ruotsissa täysi-ikäisiksi viime vuonna, joten kyselyiden määrästä jatkossa ei ole tietoa). Tämähän on kuitenkin varsin luonnollista, koska luovuttaja ei ole lapsen henkinen vanhempi. Biologisilla vanhemmilla ei myöskään ole lapsesta juridisesti minkäänlaista vastuuta eikä lapsella ole oikeutta esim. vanhempiensa perintöön. Silti voi olla niitä, joiden identiteetille tiedolla olisi suuri merkitys. Harvoin käytetty tilaisuus ei mielestäni tarkoita sitä, että tilaisuutta ei pitäisi olla lainkaan tarjolla. Enemmän sen pitäisi lohduttaa luovuttajia, jotka eivät välttämättä halua tietää biologisista jälkeläisistään.

Kun tämän lain sekä puolustajat että vastustajat kerran käyttävät “aseenaan” lapsen oikeuksia, niin tämä on niin tärkeä osa juuri lapsen oikeuksia (vaikka ehkä luovuttajat ja hedelmöityshoitoa saavat kärsivätkin), että toivoisin päättäjien heräävän tämän tärkeyteen. Toivottavasti sokeuden takana ei sentään ole se, että lapset eivät näiden päättäjien elinaikana taida olla äänestysikäisiä.

« Prev - Next »