Tuazophia Elokuu 29th, 2005
Nyt on sitten symbioosiaika ohi Annikan kanssa ja lapseni on lähtenyt maailmalle. Noin se vaan vilkutti ja meni. No, ei sentään ihan, kyllä minä saatoin Annikan päiväkodille asti, mutta pihalla ei äitiä enää tarvittu, vaan kastelukannu oli paljon mielenkiintoisempi jopa tyhjänä. Ja hyvä niin.
En missään vaiheessa epäillyt, ettei Annika pärjäisi päiväkodissa. Neiti on vähän turhankin reipas (onneksi päiväkodilla on kaksinkertaisella lukolla varustetut portit karkailun estämiseksi!) ja fyysisestikään ei varmasti jää muiden alle kolmivuotiaiden jalkoihin. Tietysti tämä ei tarkoita sitä, etteikö äidin perään ehkä vielä jossain vaiheessa itkettäisi, mutta itkuhan ei kerro päiväkodissa pärjäämisestä.
Tänään Annika meni hoitoon kymmeneltä, kuten ainakin nyt alkusyksynä ma-, ke- ja to-aamuisin (ti ja pe klo 8.). Ehdimme syödä aamupalan kaikessa rauhassa eikä tarvinnut herätellä Annikaa ennen aikojaan. Ensimmäinen päivä oli tarkoituksella hyvin lyhyt ja päättyi lounaan jälkeen klo 12. Hyvin oli mennyt. Huomennakin tehdään samanlainen minipäivä, keskiviikkona olisi tarkoitus jo nukkua päiväkodilla ja to ja pe ovat sitten hoitopäivän mittaisia. Nyt alkusyksystä pääsen tiistaisin hakemaan Annikan jo klo 15., mutta muutoin päivät kestävät klo 17. asti. Perjantai on tosi pitkä päivä, mutta jos se tuntuu liian pitkältä, pitää keksiä siihen jotain muutosta. Haettaessa Annika huomasi, että äiti oli tullut, mutta ensin piti käydä pesemässä kädet ja vasta sitten tulla moikkaamaan eli ei selvästikään ollut kovin ikävä ehtinyt tulla.
Päiväkotiura tuo kaikenlaisia uusia juttuja elämään. Täytyy muistaa merkata vaatteet, pitää huolta vaipoista päiväkodilla (meillä on 8 Easy Fixiä, joilla olisi tarkoitus pärjätä), suunnitella kuka hakee Annikan poikkeuspäivinä jne. Ikävästi heti ensimmäisenä päivänä saimme lapun toiminnan kehittämispäivästä 16.9., jolloin päiväkoti on suljettu ja hoito pitää joko hoitaa itse (jolloin päivä on maksuton) tai Annika menee varahoitoon (vielä tuntemattomaan paikkaan). Mielellään en laittaisi heti uuteen paikkaan, mutta pitää nyt katsoa saammeko ketään tänne kotiin. Tylsää, että tuollainen järjestetään näin syksyllä, kun iso osa lapsista on juuri aloittanut.
Oikeastaan kuitenkin hämmästelin, miten helposti kaikki kävi. Itse olin kotona täysin rentona hoitopäivän ajan ja yhtään ei ole itkettänyt. Olen toisaalta jo kauan ennen Annikan syntymää päättänyt, että kun joskus jätän lapseni hoitoon, jätän hänet varmalla mielellä. Itse lapsia hoitaneena tiedän, että jos vanhemmat jättävät lapsensa epävarmoina hoitajalle, lapset kyllä vaistoavat tämän. Olivat vanhemmat sitten huolestuneita siitä, onko töihin lähtö oikea ratkaisu, siitä, onko hoitaja pätevä tai siitä, miten lapsi pärjää isommassa ryhmässä, niin lapsi tajuaa, että jotain on vialla ja protestoi. Ja pahimmassa tapauksessa vanhemmat jäävät itkevän lapsen kanssa pitkiksi ajoiksi istumaan päiväkodin eteiseen tms. ja lapsi itkee ja itkee. Sitä on kamala katsella, kun tietää, että itku ja paha mieli menevät nopeammin ohi, jos lähtötilanne on selkeä ja johdonmukainen. Tätä haluan välttää ja siksi päätin, että kun ratkaisu hoitoon lähdöstä on tehty, siitä on oltava varma. Päiväkoti on mukava. Minun on saatava opiskeluni jatkumaan, jotta joskus pääsisin työelämäänkin ja saisin siitä rahaa. Annikalle on hyvä saada kavereita ja järjestettyäkin puuhaa. Minun on hyvä saada muutakin ajateltavaa kuin koti.
Onneksi on vielä aamut, illat, yöt, viikonloput ja lomat. Vielä saamme olla yhdessä vaikka kuinka paljon. Eli hei, hei, Annika - mutta aina vain hetkeksi kerrallaan!
