Tuazophia Lokakuu 24th, 2006
Töissä lapset pistivät erästä suomalaista kappaletta uusiksi:
Taivas lyö tulta yläpuolellamme,
kaikuu kallioilla ääni totuuden.
Pieni paha noita on aina suojanamme.
Traa-la-lal-lal-lal-lal-lal-lal-lal-lal-laa.
Tuazophia Elokuu 23rd, 2006
Olen nyt ollut viikon töissä. Toimin siis iltapäiväkerhon toisena ohjaajana 20 lapsen ryhmässä. Hauskaa on pääasiassa, vaikka paperityöt saisivat jäädä vähemmälle.
Herään työaamuisin heti kuuden jälkeen (meillä kun on nyt vain tämä Artin työtietokone, pitää käydä netissä ennen Artin töihin lähtöä). Se saa illalla väsyneeksi heti yhdeksän jälkeen, mutta ei kai siihen aikaan voi vielä nukkumaan mennä! Toisaalta töiden jälkeen on kyllä energiaakin ja tuntuu, että saan yhtä paljon aikaiseksi illalla kuin kotona ollessa koko päivänä. Paitsi, että pyykkiä kertyy, kun ei kehtaa yhtä konetta enempää pestä illassa.
Mukavinta työssä on katsella lasten puuhailua tai jutella lasten kanssa. On ollut kiva huomata, että ainakin osa eka- ja tokaluokkalaisista leikkii, vaikka päinvastaistakin olen kuullut. Jotkut tosin vain lojuvat kavereiden kanssa, eivätkä viitsisi osallistua edes ohjattuun toimintaan. Tylsintä onkin lasten patistelu. Toisille ei tunnu kelpaavan mikään toiminta ja jatkuvasti purnataan ohjeita ja sääntöjäkin vastaan. Ei edes anneta muiden tehdä rauhassa, vaan kommentoida pitää toisten töitä, puhetta tai muuten vain. Onneksi tätä nyt on kuitenkin ollut rajallisesti, mutta yhtään lisää ei tarvita!
Olen yrittänyt nyhtää lapsista tietoa siitä, mitä he haluaisivat tehdä kerhossa. Eniten toivotaan ihan vapaata leikkiä ja sitä meillä onkin paljon. Itse pidän vapaata leikkiä todella tärkeänä niin lapsen viihtymisen kuin sosiaalisten taitojenkin kehittymiseksi. Vertaisryhmässä toimiminen ilman ulkopuolelta tulevia ohjeita voi opettaa lapselle paljon. Tietysti itse seurailen leikkiä ja puutun, jos näyttää punainen lanka katoavan, mutta melko hyvin näyttää toimivan ihan itseohjautuvanakin.
Joka päivälle olen kuitenkin ottanut edes osan kanssa jonkun ohjatunkin jutun ja koko ryhmälle on yhteinen tuokio ennen välipalaa. Muutenkin noin ison ryhmän kanssa on askarteluja tms. hankala tehdä, koska monet kaipaavat ihan henkilökohtaista huomiota ja apua esim. saksien käytössä, joten pienryhmiä pitää olla.
Kaiken kaikkiaan tämä on mukavaa työtä ja viihdyn. Opiskelut tosin nyt taitavat tältä syksyltä jäädä suurimmaksi osaksi, kun luennot tuppaavat olemaan niin, etten niiltä ehtisi töihin, mutta ehtiihän niitä sitten taas…
Tuazophia Kesäkuu 18th, 2006
Artin työnantaja järjesti eilen perhepäivän Linnanmäellä. Ennen aukeamista alue laitteineen oli kolme tuntia WM-Datan työntekijöiden ja heidän perheidensä käytössä. Ihmisiä tuntui olevan valtavasti (en olisi halunnut olla ne ihmiset, jotka tulivat sisään viralliseen aukeamisaikaan - paikka kun oli jo valmiiksi täynnä) ja jonoja syntyi, mutta aamupäivällä jonotukset olivat vielä siedettäviä.
Sää oli hieno - aurinko porotti ja pieni tuulenhenkäys toi viileyttä. Aikuisten ihmisten suhteellisen suuri osuus toi myöskin ihmisjoukkoon jonkinlaista rauhallisuutta - ja tietysti vajaa 6000 ihmistä on Linnanmäen mittakaavassa vielä vähän. Viralliseen aukeamisaikaan ovensa avannut ravintola Viidakkorumpu oli tosin aivan tolkuttoman hidas - pizzat kyllä olivat tosi hyviä ja yhden nuudelibuffetin maksavan aikuisen kanssa alle 4-vuotiaat lapset olisivat saaneet annoksensa ilmaiseksi. Silti odotusaika oli hyvästä pöytäseurasta huolimatta liian pitkä.
Kävimme Vekkulassa (Annika vähän pelkäsi pyöriväseinäistä huonetta, mutta myöhemmin sanoi, että se oli kiva), KotKotissa (sellainen tipujuna - Annikan mielestä tosi hauska), Rinkelissä (uusi maailmanpyörä - Annikasta vähän tylsä), Taikasirkuksessa (Annika säikähti verhon takaa tulevaa pelleä, mutta illalla naureskeli säikähtämiselle “Pelle tuli ja Annika säikähti”), Karusellissa (onneksi sen musiikki ei soi enää yhtä kovaa kuin ennen! - Annikan mielestä kirahvilla ratsastaminen oli ihan huippua) ja Kahvikupeissa (olisi saanut pyöriä Annikan mielestä kovempaakin - olimme sellaisessa kupissa, joka pyörii vähän vähemmän). Eli selvästi alkaa jo löytyä Annikalta ymmärrystä noiden laitteiden päälle. Jotain lastenlaitteita olisi vielä voinut kokeilla, mutta aika loppui kesken. Ja olihan lisäksi tuttujen tapaamista, pizzaa, popcornia, pirtelöä, ulkoilmaesitystä yms.
Narunvedosta Annika kiskaisi Tikru-mustekynän ja sepä sitten osoittautuikin tärkeäksi. Matkalla junalle Annika pysähtyi vähän väliä pomppimaan (täytyyhän kaverin kanssa pomppia) ja kotona vasta riemu oikein nousi kattoon, kun kynässä piirtäessä vilkkuu valo. Valo tosin vie huomion itse piirtämisestä ja vieressä täytyy koko ajan vahtia, ettei piirtojälki epähuomiossa kuljeskele kaikkialla muualla kuin paperissa!
Junassa meillä olikin sitten väsynyt tyttö ja illalla uni maistui.
Kiitos WM-Data!
Tuazophia Kesäkuu 15th, 2006
Sitä se kesä teettää, ettei saa edes blokattua. 
Tässä vähän päivitystä elämään:
Annika aloitti isojen ryhmässä ja on nyt Kettu. Ryhmä on pienryhmä (12 lasta; 3-5-vuotiaita) ja osalla lapsista on dysfasia, ja esim. Annika ns. tukilapsi (eli lapsi, jonka kielenkehitys on ikäryhmänsä tasolla). Ryhmässä on neljä aikuista, joista yksi erityislastentarhanopettaja. Mielellämme laitoimme Annikan tuohon ryhmään. Normaalissa isojen ryhmässä kun olisi 21 lasta ja kolme aikuista. Annikakin tuntuu ryhmässä viihtyvän ja menee isompien mukana ihan sujuvasti eikä huomaa itse lainkaan olevansa paljon pienempi. 
Annika kävi myöskin kolmevuotislääkärineuvolassa ja terve tyttö on kaikin puolin. Pituutta tasan 100 cm ja painoa 17 kg. Pitkä on siis edelleen ikäisekseen.
Annika on myös alkanut hiljalleen ymmärtämään jotain pikkusisaruksista ja juttelee silloin tällöin pikkusiskosta tai -pikkuveljestä. Minulla oli vanha karttapallo ja laitoin siihen merkit suunnilleen Vantaan ja Addis Abeban kohdille. Nyt Annika voi hämmästyttää vieraita selvittämällä sujuvasti, missä asuu Annika ja mistä mennään hakemaan pikkuveljeä tai -siskoa lentokoneella. Eihän se tietysti oikeasti ymmärrä karttapallon ideaa, mutta kyllä tuo juttu näyttää tosi fiksulta noin pienen tytön suusta.
Todennäköistä on, että nimeäminen ei tule nyt kesän aikana ja osan syksyä tuomioistuimet on kiinni eli vähintään syksylle se todennäköisesti menee.
Toisaalta ihan hyvä, sillä sain itselleni iltapäiväkerhon ohjaajan paikan ja odotan töiden alkamista jo innolla. Aamupäivisin olen edelleen opiskelija, mutta lisäraha ei koskaan ole pahaksi. Ja lasten parissa työskenteleminen on niin hauskaa, että melkein toivoisin elokuun jo tulevan. Sitähän ei koskaan tiedä, kuinka kauan sitten ehdin työtä tehdä, mutta todennäköisesti nyt useamman kuukauden kuitenkin - ehkä jopa koko vuoden.
Autokin meille on tulossa. Juuri tänään kuultiin, että saadaan se tämän kuun lopussa tai ensi kuun alussa. Kyseessä on Opel Zafira ja bloggailen siitä sitten ehkä enemmän, kunhan saan käyttökokemusta. Tähän mennessä (koeajojen perusteella) auto on vaikuttanut ihan hyvältä. Artti varmaan ainakin kertoo autosta tarkemmin, kunhan se tosiaan oikeasti saadaan. Vaikka ilman autoakin ollaan hyvin tultu toimeen, odotan innolla aiemmin tekemiäni “isoja” kauppareissuja. Tarkoittaa sitä, että käyn kerran viikossa tekemässä ruokaostokset ja viikolla sitten vaan tarvittaessa haetaan jotain. Tämä säästää rahaa ja hermoja. Samoin joihinkin paikkohin on helpompi mennä autolla kuin vaihtaa monta kertaa julkisia lapsen ja matkatavaroiden kanssa.
Yritän saada lähipäivinä kuvan ainakin tekemästäni neulepaidasta. Tein sen langanlopuista ilman minkäänlaisia ohjeita ja olen siihen tosi tyytyväinen.
Mutta eiköhän tässä ollut riittävästi päivitystä. This is my comeback!
Tuazophia Marraskuu 10th, 2005
Olen aina pitänyt matematiikasta. Yläasteella numeroni ei ollut kuin 8 (tai ainakin niin oli päästötodistuksessa, muita numeroita en niin muista), mutta lähinnä olin laiska, vaikka asiat sinänsä hallitsinkin. Lukiota en ole koskaan käynyt, mutta lukion pitkän matematiikan kurssin laskeskelin kerran yhdestä oppikirjasta. Minulla on myöskin aina ollut tapana alkaa päässä laskien kertoa tai jakaa jotain näkemiäni lukuja (vaikkapa rekisterikilpien numeroita) ja olen pitänyt itseäni matemaattisesti lahjakkaana.
Nyt olen opiskellut yhden kurssin yliopistomatematiikkaa. Sen piti olla kertaus niille, joiden koulumatematiikasta on pitkä aika tai jotka muuten tunsivat tarvitsevansa kurssia: Matematiikka tutuksi. Alku meni hyvin, kokonaisluvut, koordinaatistot, todennäköisyydet ja yhtälöt olivat ihan selviä. Sanalliset tehtävät tyyliin
Isä ja minä olemme yhteensä 54 vuotta. Isä ja isoisä ovat 109 ja isoisä ja minä olemme 85. Kuinka vanha on kukin meistä?
olivat suorastaan nautinnollisia. Mutta jossain vaiheessa pääni sitten sekosi. Syynä olivat todistukset. Minun järkeeni ei käy “Sovitaan, että ykkönen on nolla” tai “Oletetaan, että x kuuluu joukkoon J”. Mitä tekemistä sopimisella (sitäpaitsi ykkönen ei ole nolla, ei ole, EI) ja olettamisella on laskemisen kanssa? No, siis matematiikka ja laskeminenhan ovat toki eri asiat…
Nyt on sitten vuorossa kurssi: Johdatus diskreettiin matematiikkaan. “Diskreetti matematiikka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin äärellinen matematiikka” (älkää hämmästelkö sanamuotoa, noin meille sanottiin). Ja siellä tuo todistelu menee koko ajan vain pahemmaksi. Tämän päivän laskuharjoitusten tehtävien vastauksista osa näytti joltain kummallisen avaruusrodun kirjoitukselta. Ja sillä pitkällä sekasotkulla sitten todistettiin, että jos piste x kuuluu joukkoon A ja sen lisäksi joko joukkoon B tai C, niin piste x kuuluu joko joukkoon A+B tai joukkoon A+C. Ja tämä piti todistaa, koska…?
Minä en ymmärrä matemaatikkoja. Ja tästä on tentti.
Apua!
